Näin sanoen souti Costal entistä nopeammin ja ohjasi, huolimatta toverinsa vastustelemisesta, kanotin suoraan makuuverkolle.
— Mutta ajatelkaahan toki, Costal, sanoi Claro pelkurimaisella äänellä, — jos ne ovat samat tiikerit, joita eilen häiritsimme, ja noiden pentujen naukuminen minua siitä juuri vakuuttaa… ajatelkaahan vaan, kuinka kiukuissaan ne mahtavat meille olla!
— Mitähän luulette minun siitä huolivan, vastasi Costal, pakoittaen kanotia heikkenemättömällä vauhdilla eteenpäin.
Muutama aironveto vei tuon keveän parren pyssynkantaman matkalle tamarindipuista, ja nyt vasta sai Costal oikein näkyviinsä ylioppilaan, makuuverkkoon kyyristyneenä, jossa hän näytti mukavasti lepäävän ikäänkuin itämaalainen satraapi, jaguarein ja kärmeiden muodostaman vuodekatoksen alla.
VIIDESTOISTA LUKU.
Ylioppilaan pelastus.
Tuo kummallinen näky hälvensi vieläkin kerran intianin vakavuuden; hän antoi aironsa levätä ja rupesi uudestansa nauraa hohottamaan.
Makuuverkon silmien läpi voi ylioppilas nyt nähdä häntä pelastamaan tulevia. Hän näki intianin kääntyvän kumppaniinsa päin ja osoittavan puiden latvoihin, joita neekeri näytti katselevan yhtä suurella pelvolla kuin hän itsekin.
Don Kornelio ei voinut myöskään käsittää, mitä nauramista tässä näyssä oli, joka kahtena kauheana tuntina aina päivän noususta asti oli hänessä vaikuttanut mitä suurinta kauhistusta; vaan sanaakaan virkkamatta hän odotti tämän sopimattoman ilkkumisen selitystä.
— Soutakaamme hiukan etäämmälle, änkytti neekeri, — voidaksemme paremmin neuvotella, mitä meidän on tehtävä.