— Mitäkö on tehtävä! huudahti Costal, puhuen nyt vakavasti. — Siitä ei tarvitse mitään neuvottelua.
Tätä lausuessaan laski hän aivan tyynesti aironsa purren pohjalle ja otti tuliluikkunsa.
— Mitä aijotte tehdä? kysyi Claro peloissansa.
— Ampua yhden tiikereistä tietysti. Sen saatte heti nähdä. Pysykää hiljaa, herra ylioppilas, jatkoi hän, puhuen don Korneliolle, joka yhä lojui kyyryisissään makuuverkossa ja joka pelvosta ei voinut puhua eikä liikkua.
Tässä silmänräpäyksessä antoi jaguari kuulua murinaa, joka pani veren Claron suonissa hyytymään, ja kiskoi käyrillä kynsillänsä irti tamarindipuun kuorta; samalla kun sen hehkuvat silmät olivat kiinnitetyt Costaliin, joka oli lähinnä.
Jaguarin raivosta huolimatta, kohotti intiani tuliluikun olkapäähänsä, tähtäsi tarkkaan ja laukasi. Milt'ei yht'aikaa kun pamahtikin, tuli tuo mahdotoin eläin suin päin puusta ja putosi raskaasti veteen.
— Pian, Claro! huudahti intiani. — Yksi nykäys airolla… pian, muutoin on tuo toinen meidän niskassamme!
Costal veti puhuessaan vyöltään pitkän veitsensä, valmiina itseänsä puolustamaan.
Niin halukas kuin neekeri olisi ollutkin pääsemään tästä pois, lamautti pelko hänen voimansa, ett'ei hän saanut purtta hievahtamaankaan. Naarasjaguari kiukuissaan koiraksen kuolemasta ja levotoinna pentujensa puolesta antoi kuulua ilkeätä kiljuntaa ja syöksyi sitten ylioppilaan kimppuun. Tästä heilahti kuitenkin äkkiä makuuverkko, jolloin jaguari päästi kyntensä irti ja putosi purteen. Pedon ruumiin paino vei tuon pienen purren kumoon, ja samassa katosivat intiani, neekeri ja jaguari veteen.
Seuraavassa silmänräpäyksessä näkyivät kuitenkin kaikki kolme taasen vedenpinnalla, Claro puolihulluna säikähdyksestä ja huitoen ympärillensä epätoivon voimalla.