Kumpikin venhe palasi sitten kartanoon, johon saapuivat milt'ei samaan aikaan kuin kanotikin, jossa ylioppilas, intiani ja neekeri olivat.
— Sennor don Mariano, lausui Costal, — tässä on muuan matkustaja, jonka olen rohjennut tuoda teidän vierasvaraiseen kotiinne.
Tätä lausuessaan osoitti intiani tuota kanotissa istuvata ylioppilasta.
— Hän on tervetullut! vastasi don Mariano,ja käskettyään vieraan tulemaan mukana, nousi seurue maalle sekä katosi pian kartanon pääportin kautta, sillä välin kun Costal, Claro ja palkolliset soutivat venheet kartanon ympäri ja tulivat sen sisälle erään takaportin kautta.
KUUDESTOISTA LUKU.
Muulin ajaja.
Samana päivänä heti puolenpäivän jälkeen olivat perheen jäsenet ynnä heidän vieraansa koolla salissa eli vierashuoneessa, josta lasi-ovi johti loistavilla kukilla ja siimestä antavilla puilla koristettuun puutarhaan.
Kahta niistä henkilöistä, joiden tuttaviksi jo olemme tulleet, puuttui kuitenkin tuolla sisällä. Toinen oli ylioppilas, joka vaaroista ja kauhistuksesta, jossa hän oli ollut, oli saanut ankaran kuumeen ja täytynyt laskeutua vuoteelle. Toinen poissa oleva oli Marianita, joka oli mennyt katolle, muka vedenpaisumista katselemaan, mutta todenteolla tutkimaan, eikö don Fernandon venhettä jo näkyisi.
Don Mariano istui mukavasti loikuen nahalla verhotussa nojatuolissa, polttaen sikariansa ja silloin tällöin hörpäten kahvikupista, joka oli pienellä pöydällä hänen vieressään.
Ovessa, joka johti puutarhaan, seisoi don Rafael ja näkyi luonnontutkijan hartaalla halulla katselevan papukaijojen liikettä omenapuiden oksilla. Hänen ajatuksensa liikkuivat kuitenkin tykkään toisessa asiassa, ja selittääksemme, mikä tämä toinen oli, on meidän meneminen ajassa hiukka taaksepäin.