Edellisenä vuonna oli don Mariano de Silva viettänyt kolme kuukautta Mejikon pääkaupungissa. Hänen mukanaan oli tyttärensä Gertrudia, jotavastoin Marianita oli jäänyt Oajacaan erään läheisen sukulaisen luokse. Hauskan kaupungin seurapiireissä oli kaunis kreolinainen tavannut tuon reippaan husarikatteinin, ja tulinen rakkaus oli syttynyt heidän välillensä, molemminpuolinen sekä vilpitöin. Mutta ennenkuin nuori upseri oli ennättänyt ilmaista tunteitansa, lähetettiin hän pois jotakin sotajoukkoa koskevata asiata toimittamaan, ja palatessaan sai hän tietää don Marianon sekä donna Gertrudis'en jo matkustaneen pois.
Tämän tapauksen johdosta vajosi don Rafael raskaaseen synkkämielisyyteen. Hänen mielihyvänsä voi siis arvata, kun hän muutama kuukausi sen jälkeen sai kutsun tulemaan isänsä; don Luis Tres-Villaksen luokse, espanjalaisen, joka suosi vapaamielisiä aatteita. Don Luis'in maatila oli sen harjun toisella puolen, jota pohjoisessa Las Palmasta rajoitti, noin kuusi kilometriä don Marianon kartanosta, ja don Rafael päätti käyttää tätä tilaisuutta hyväksensä ja poiketa pyytämään donna Gertrudisen kättä. Tästä aikomastansa käynnistä, vaikkei sen tarkoituksesta, oli hän edeltäkäsin antanut don Marianolle tiedon ja samalla ilmaissut päivän, jona hän olisi odotettavissa. Tämä seikka oli syynä hänen kiireesensä pääsemään samana päivänä Las-Palmas'een.
Don Rafaelin matkalle lähtiessä oli tuo hänen aikomansa askeleen ottaminen tuntunut hänestä varsin helpolta; mutta nyt, seisoessaan avonaisessa puutarhassa, näki hän asian kokonaan toisenlaisessa valossa, ja teeskennellystä levollisuudestaan huolimatta hän vapisi, ajatellessaan ratkaisevan hetken olevan käsissä.
Gertrudis oli, totta puhuen, yhtä vähän levollinen, vaikka hän, kasvoistaan päättäen, istui aivan välinpitämättömänä ja ompeli.
Ainoa läsnäoleva henkilö, jonka kasvot olivat hänen ajatuksiensa kanssa sopusoinnussa, oli muulinajaja don Valerio Trujano.
Hattu kädessä hän seisoi kartanon edustalla. Hän oli tullut sanomaan jäähyväisiä ja kiittämään don Marianoa tämän osoittamasta vieraanvaraisuudesta.
Tuon miellyttävän käytöstavan ohella, joka on omituista kaikille kansaluokille espanjalaisessa Amerikassa, oli tämän miehen kasvoissa kiivaan ankaruuden vivahdus, jota hän kuitenkin, milloin tahtoi, voi silmiensä avulla lieventää, jotka olivat lempeän ja suopean näköiset.
Valerio Trujano, jonka nimi sittemmin tuli ikuiseksi Huajapamin piirityksessä, oli tähän aikaan noin neljänkymmenen vuotias, vaikka hänen hienot kasvonsa, tuuhean, mustan tukan ympäröimänä, näyttivät kuin olisi hän ollut paljoa nuorempi.
— Sennor don Mariano, hän lausui, — olen tullut sanomaan jäähyväisiä ja kiittämään teitä vierasvaraisuudestanne.
— Kuinka! huudahti don Mariano. — Ette kait aijo meiltä niin pian lähteä?