— Minun täytyy lähteä, sanoi muulinajaja. Se, jolla on asioita, ei aina ole oma herransa. Kun sydän haluaisi oikeaan, vie asiansa häntä usein vasempaan. Ja velkahinen on vielä vähemmin omassa vallassaan.
— Te olette siis velkahinen? kysyi don Rafael, mennen muulinajajan luo ja ojentaen hänelle kätensä — Miksi ette voineet sitä ennen minulle sanoa? Olisinpa halusta…
— Oh, herra, keskeytti häntä Trujano hymyillen, — toiselta lainaaminen toiselle maksaaksensa on huono keino. Enpä hylkää teidän jalomielistä tarjoumustanne ylpeydessä, vaan velvollisuuden tunteesta, ja toivon, että ette tästä tuntisi itseänne loukatuksi. Velkani ei ole aivan suuri, ainoastaan muutama sata dollaria, ja kun Jumala on sallinut muulini löytää täällä suojan vedenpaisumiselta, voin nyt matkustaa vuorien poikki Oajacaan, jossa omaisuuteni myyminen tulee toivoakseni kokonansa päästämään minut velastani.
— Kuinka! huudahti don Mariano hämmästyneenä. — Aijotteko myydä muulinne… ainoat elatuksenne välikappaleet?
— Niin, vastasi Trujano avonaisesti, — minä aijon ne myydä, voidakseni päästä, mihin kutsumukseni minua vaatii. Olisin tehnyt sen jo ennenkin, mutta koska tähän asti olen ollut velkahinen, on henkeni enemmän kuulunut velkamiehilleni kuin itselleni, ja sentähden ei minulla ole ollut oikeutta panna sitä vaaran alaiseksi.
— Panna henkeänne vaaran alaiseksiko? kysyi Gertrudis äänellä, joka ilmaisi hänen mieltymistänsä tuohon rohkeaan mieheen.
— Niin, sennorita, vastasi Trujano. — Olen nähnyt Lopezin ja Armentan pään pystytettyinä Saint Luis del Rey'hen johtavan maantien viereen. Kuka tietää, eikö minunkin pääni pian tule istumaan näiden rinnalla? Minä puhun avonaisesti, hän lausui, katsoen läsnäolijoihin, — ikäänkuin seisoisin Jumalan edessä. Tiedänhän, että talon isäntä yhtä vähän kuin Jumalakaan, tulee ilmaisemaan hänelle uskottua salaisuutta.
— Tietysti en, vastasi don Mariano yksinkertaisesti, ikäänkuin asia olisi mitä luonnollisin. — Mutta täällä, hän lisäsi, — me rakastamme maamme vapautta ja me tulemme rukoilemaan niiden edestä, jotka sen puolesta taistelevat!
— Me tulemme tekemään enemmänkin, keskeytti don Rafael; me tulemme tuota hyvää asiata auttamaan. Se on kunkin mejikolaisen, joka voi heiluttaa miekkaa ja ratsastaa hevoista, velvollisuus.
— Häpeällä ja ylenkatseella mainittakoon kaikki, jotka nostavat kätensä Espanjan eduksi! huudahti Gertrudis, jonka silmät säkenöivät isänmaallisesta innostuksesta. Älkööt he koskaan löytäkö kattoa, joka antaisi heille suojaa, älköötkä naista, joka heille hymyilisi! Tulkoon rakastamiensa ylenkatse kaikkien isänmaanpetturien palkaksi!