— Jos kaikki meidän nuoret tytöt olisivat teidän kaltaisianne, lausui Trujano, heittäen kiitollisuutta ilmaisevan silmäyksen Gertrudis'elle, — olisi voittomme piankin saavutettu. Missäpä olisi sellainen mies, joka ei uskaltaisi henkeänsä teidän kauniilta huuliltanne lähtevän hymyilyn edestä, sennorita, tahi yhdestä silmäyksestä teidän ihanista silmistänne?
Näitä sanoja lausuessaan silmäili muulinajaja tarkoittavasti tuota nuorta upseria. Gertrudis antoi päänsä vaipua, iloisena tästä hänen kauneutensa ihailusta sen miehen läsnäollessa, jonka ainoan silmissä hän halusi olevansa kaunis.
— Jumala ja vapaus, jatkoi Trujano hetken vaijettuansa — on minun lauseparteni. Jos olisin ennen ollut tilaisuudessa omantamaan itseni isänmaani asialle, olisin sen tehnyt, vaikkapa vaan ehkäistäkseni niitä vallattomuuksia, jotka sitä jo ovat häväisseet. Varmaankin olette kuulleet niistä puhuttavan, sennor don Mariano?
— Olen, vastasi kartanon omistaja, jolloin hänen kasvonsa hieman synkistyivät.
— Viattomain espanjalaisten verta on vuodatettu, jatkoi Trujano; — ja häpeä sanoaksemme, on meidän maakunnassamme ainoastansa yksi, joka tätä nykyä kannattaa kapinan lippua, nimittäin tuo kunnoton raukka, Antonio Valdez.
— Antonio Valdez! huudahti don Rafael häntä keskeyttäen. Tarkoitatteko Valdezta, erästä minun isäni palveluksessa olevata paimenta?
— Tarkoitan, vastasi don Mariano, — ja jospa hän aina muistaisi, että hänen isäntänsä alati on häntä hyvyydellä kohdellut!
— Luuletteko sitten, kysyi don Rafael levottomana, — luuletteko isääni, jonka vapaamieliset periaatteet ovat yleiseen tunnettuja, uhkaavan jonkun vaaran kapinoitsijain puolelta.
— Toivoakseni ei niin ole laita, vastasi don Mariano. — Sennor Valerio, hän lisäsi, — tiedättekö, montako miestä Antoniolla on käskettävänään?
— Viisikymmentä, kuten olen kuullut; mutta luultavasti on hänen joukkonsa melkoisesti lisääntynyt maakansasta, joka enemmän kuin kaupunkilaiset on kärsinyt espanjalaisten sortoa.