Don Rafael vaikeni, kentiesi hämillä olemisesta, ja Gertrudis alkoi nyt sanella puolittain leikillisellä äänellä:
— Ja kun sanoitte isälleni, että… että… te minua lemmitte… eikö hän näyttänyt hämmästyneeltä tämän odottamattoman tunnustuksen kuultuansa?
— Ei, ei vähintäkään, vastasi upseri, hiukan tästä kysymyksestä kummastuneena.
— Noh, syy lienee kait sitten ollut se, että olin sen hänelle jo sanonut, lausui tuo nuori tyttö, hymyillen yhtä ihanasti kuin hänen äänensäkin oli suloinen. — Mutta mitä isäni tähän vastasi?
"Don Rafael-hyväni", hän minulle sanoi, — "olisipa minulle sangen mieluista nähdä meidän molempien perheet yhdistettyinä. Mutta tämä voi tapahtua ainoastaan Gertrudis'en suostumuksella, eikä minulla ole mitään syytä luulla hänen sydämensä olevan teihin kiintynyt." Niin kuuluivat ne kauheat sanat, jotka lähtivät teidän isänne huulilta. Gertrudis, vahvistavatko teidän huulenne samat sanat?
Don Rafaelin ääni vapisi hänen puhuessansa, ja tämä liikutus miehessä, joka ei vaarassa milloinkaan vavissut, miellytti tuon häntä lempivän tytön sydäntä niin, ett'ei hän kiirehtinyt vastauksellaan.
Kuultuaan sen vastauksen, jonka hänen isänsä oli antanut don Rafaelille, puri hän huultansa, pidättääkseen hymyilyänsä, tuli vakavan näköiseksi, joka teki hänen kosijansa vieläkin levottomammaksi, ja lausui:
— Don Rafael, te olette vedonneet minun avosydämmisyyteeni, ja minä tahdon teille peittelemättä puhua. Mutta luvatkaa, ett'ette pidä avosydämmisyyttäni rikoksena.
— Sen lupaan, Gertrudis. Puhukaa pelvotta, vaikkapa teidän sananne musertaisikin sydämeni, joka kokonansa on teihin kiintynyt.
— Ainoastaan yhdellä ehdolla voin puhua avosydämmisesti.