— Sen, että jos jäämme tänne vielä tunninkin ajaksi, täytyy meidän molempain mennä pohjaan. Aallot kiihtyvät, kuten näette, yhä enemmän…
Ja mitä voimme tehdä? kysyi Lantejas epätoivossaan.
— Joko vartoavat venheet, vastasi Costal, — meitä siellä, jossa niistä erkanimme, tahi myöskin ovat ne menossa saareen. Mahdotonta on otaksua niiden palanneen kaupunkiin. Kun saa käskyn hyökätä jonkun määrätyn paikan kimppuun, ei palaja koetusta tekemättä. Niidenkin täytyy siis olla sen paikan läheisyydessä, johon ne meistä jäivät.
— Mitä te tarkoitatte.
— Koska minä nyt helposti voin uida niiden luokse…
— Kuinka! noiden petojenkin parissa, jotka äsken silmäimme edessä nielivät meidän toverimme?
— Hoh, vastasi intiani halveksivaisesti; — minä voin vähimmättäkään vaaratta uida haj-kalain parissa. Sen olen huvikseni tehnyt satoja kertoja Tänään teen sen henkemme pelastamiseksi.
Ajatus, että hän jäisi yksinänsä, tuotti katteinille uutta pelkoa. Hän epäili hetkisen, ennenkuin vastasi. Costal, joka otaksui hänen vaitiolonsa suostumiseksi, jatkoi:
— Niin pian kuin olen saavuttanut yhden venheistä, annan lennättää raketin ilmaan merkiksi, että olen venheessä. Sitten me soudamme tännepäin, ja teidän on huutaminen niin kovasti kuin voitte, jotta me teidät löytäisimme.
Ennenkuin don Kornelio ennätti vastata, hyppäsi intiani suin päin mereen.