Koska kuumuus vielä oli tukahduttava, päätti hän noudattaa tuota kutsua, ollen menemättä mihinkään majaan, riisui hevoseltansa satulan ja laski hevosensa menemään minne tahansa sekä kiipesi tamarindipuuta myöten makuuverkkoon. Oikaisten itsensä tähän, makasi hän hetken aikaa, tarkasti kuunnellen ja toivoen kuulevansa jotakin ääntä, joka kentiesi voisi ilmaista tuon odotetun avun tulemista.
Oli sysimusta yö. Koko luonto oli mennyt levolle, ja syvä hiljaisuus vallitsi ympäristössä.
Ylioppilaan yhä kuunnellessa, kuuli hän omituisia, salaperäisiä ääniä. Kuului alituista jytyä ikäänkuin kaukaisen ukkosen jyrinää tahi myrskyisen meren meuruamista. Säikähtyneenä tästä selittämättömästä äänestä, joka oli tulevalta myrskyltä varoittavan äänen kaltainen, makasi hän hetken valveillansa; mutta vihdoin väsymys hänet voitti, ja hän vaipui sikeään uneen.
NELJÄS LUKU.
Musta ja punanen.
Samana ehtoona, noin tunti auringonlaskun edellä, tuli kaksi miestä kävellen erään pienen, maakunnassa juoksevan virran varrella, lähellä sitä majaryhmää, johon ylioppilas oli pysähtynyt, ja noiden majojen sekä Las Palmas-nimisen maakartanon puolivälillä.
Toinen näistä miehistä oli intiani, jota todisti hänen vaskenruskea ihonsa ja omituinen pukunsa, jona oli harmaa, mustajuovainen villapaita; lyhyvillä hihoilla, joista näkyi pari vankkoja, jänteviä, mitä tummimman vasken karvaisia käsivarsia. Hänen paitansa oli kiedottu vyötäisille paksulla nahkavyöllä, ja paidan alapuolelta näkyi punaisenruskeat, lampaannahasta tehdyt roimahousut, jotka ulottuivat ainoastansa polviin saakka. Tästä jalkoihin asti, joita verhosi punasenruskeat kengät, olivat intianin sääret paljaina. Päässään oli hänellä kaislahattu, jonka alta roikkui kaksi pitkää, mustaa palmikkoa, yksi kummallekin poskelle, ja ulottuivat aina kyynärvarsiin saakka. Toisella olallansa kantoi intiani lyhyttä, paksua, jokseenkin ruostunutta pyssyä, samalla kun pitkä machetè (puoleksi sapeli, puoleksi veitsi) oli pistetty vyönsä alle.
Hänen toverinsa oli neekeri, jonka vaatteet tuskin olivat muuta kuin repaleita. Muutoin ei hänessä ollut mitään huomattavaa, paitsi hämmästyneen herkkäuskoisuuden näkö, kun hän kuunteli, mitä intianilla oli sanomista. Vähän väliä näyttivät hänen kasvonsa huonosti salattua pelkoa.
Punanen mies, jonka kantapäillä tuo musta seurasi, meni pitkin rantaa sellaiselle kohdalle, missä se oli metsätöin ja matala. Hän piti vartaloansa hiukan eteenpäin kumarruksissa ja silmänsä maahan luotuina. Äkkiä hän pysähtyi.
— Katsokaapas! lausui hän, kääntyen neekeriin ja osoittaen maahan. — Sanoinhan teille puolessa tunnissa löytäväni niiden jäljet. Kas tuossa!