— Senkö neuvon minulle todellakin annatte?
— Sen, enkä voi keksiä yhtäkään parempata.
— Hyvä! sanoi rakuunakatteini. — Minä noudatan sitä, sillä, totta puhuen, minä tunnen jonkinmoista malttamattomuutta pääsemään perille.
Näin lausuen ojensi don Rafael kätensä ylioppilaalle.
— Sennor Lantejas, hän lausui, — me eroamme ystävinä. Toivokaamme, ettemme koskaan kohtaisi toisiamme vihollisina. Kukapa voi kuitenkaan tietää tulevaisuutta? Te näytätte olevan taipuvainen vastenmielisyydellä katselemaan tätä yritystä kolmesata-vuotisessa orjuudessa olleen maan vapauttamiseksi. Minä puolestani tullen kentiesi tarjoamaan käteni ja, jos vaaditaan, henkenikin, auttaakseni sitä jälleen voittamaan vapautensa. Hyvästi! Avun lähettämistä teille en tule unohtamaan.
Tätä sanoessaan puristi upseeri lämpimästi ylioppilaan kylmiä, laihoja sormia, hellitti hevosensa ohjaksia, joka ei tarvinnut kannustamista, ja katosi seuraavassa silmänräpäyksessä pölypilveen.
— Jumalan kiitos! lausui Lantejas, hengittäen jälleen vapaasti. — Luulenpa todellakin, että tuo nälkäinen ihmissyöjä olisi voinut minut niellä! Mitä siihen tulee, että minä tappelutantereella rupeaisin tätä Goliathia tahi ketään muuta vastaan taistelemaan, siitä ei ole suurta pelkoa. Eipä paholainen kaikkine sarvinensakaan saisi minua sotamieheksi, ei kapinan eduksi eikä sitä vastaankaan.
Ja ylioppilas jatkoi yksinäistä matkaansa, mielissään, että oli välttänyt luulemansa vaaran.
Juuri yön tullessa saapui hän paikkaan, jossa kaksi tahi kolme majaa oli tien varrella. Samoinkuin muut, olivat nämäkin autiot. Nämä nähdessään seisahtui kuitenkin tuo vanha hevonen ja vastusti jyrkästi edemmäksi kulkemista. Ratsastajansa, joka myöskin oli väsynyt, päätti siis viipyä majojen luona, kunnes tuo rakuunakatteinin lupaama apu ehtisi saapua.
Yhden majan edessä kasvoi kaksi pitkää tamarindi-puuta, joiden väliin oli kiinnitetty makuuverkko noin kolme metriä maasta korkealle. Se oli tilava ja näkyi kutsuvan väsynyttä matkustajaa levolle, ikäänkuin se olisi siihen juuri häntä varten asetettu.