Rakunakatteini oli yhtä pahassa pulassa. Kaksi päivää oli hän matkustanut, näkemättä elävätä sieluakaan. Hänen hevosensa oli tosin haukannut vähän ruohoa tienvierestä, mutta itsellensä ei hän ollut voinut hankkia muuta ruokaa, kuin moniaita metsähedelmiä ja marjoja.
Katteini kertoi nyt vuorostaan uudelle matkatoverillensa, että hänen isänsä, eräs espanjalainen herrasmies, oli varakuningas Iturrigarayn vangittua vetäytynyt Del Valle-nimiseen maakartanoonsa, johon katteini nyt aikoi mennä häntä tervehtimään. Hän ei tuntenut tuota mainittua maakartanoa, koska hän ei ollut siellä oleskellut, paitsi varhaisimmassa lapsuudessansa, mutta hän tiesi sen olevan jo mainitun Las Palmas-nimisen maakartanon läheisyydessä. Ollen vähemmän puhelias kuin don Kornelio, ei hän ilmaissut tälle muuta syytä matkaansa, vaikka semmoinenkin oli, ja joka oli hänestä paljoa hauskempi kuin lapsuutensa kodin jälleen näkeminen.
Aurinko läheni jo taivaanrantaa, ja molempien ratsastajain varjot kuvautuivat pitkinä pölyisellä tiellä, samalla kun nuo punaset "kardinali"-linnut sekä papukaijat olivat alkaneet iltalaulunsa.
Jano, joka noita kumpaakin matkustajaa rasitti vielä enemmän kuin nälkä, kiihtyi yhä, ja vähän väliä loi katteini malttamattomia silmäyksiä toverinsa hevoseen. Hän ei voinut olla huomaamatta tuon eläinraukan veden puutteesta yhä hiljentävän käyntiänsä.
— Sennor don Kornelio, lausui rakuna pitkän ajan vaijettuansa, — oletteko koskaan lukeneet haaksirikoista, joissa eloon jääneet raukat, välttääksensä nälkään kuolemista, ovat heittäneet arpaa, kuka joutuisi toisten syötäväksi.
— Ah, olen kylläkin, vastasi Lantejas hiukan vapisevalla äänellä; — mutta minä toivon, ettemme tule pakoitetuksi tähän vastenmieliseen hätäkeinoon.
— Tosiaankin, vastasi rakuuna vakavan näköisenä, — tunneinpa itseni niin nälkäiseksi, että voisin syödä heimolaisenikin… vaikkapa hän olisi rikaskin ja minä hänen perillisensä, kuten te setänne, San Salvadorin isännän!
— Mutta emmehän olekaan merellä, sennor, tahi venheessä, josta ei ole mitään poispääsemisen mahdollisuutta.
Ylioppilas näytti, tätä lausuessaan ja luoden silmäyksen heidän edessänsä olevaan erämaahan, saaneen uuden aatteen, ja innolla, joka ilmaisi hänen levottomuuttansa, hän jatkoi:
— Mitä minuun tulee, nelistäisin minä, jos istuisin noin vankan ja virman hevosen seljässä, kuin teidän on, suorastansa San Salvadorin maakartanoon ja lähettäisin sieltä apua jälkeenijättämälleni matkatoverille.