Don Rafaelin ja hänen soturiensa ratsastaessa sitä ylämäkeä, joka johti rakennuksen takapuolelta, lausui eräs sotamies toverillensa:
— Sangen kummallista! Arroyon ja Bocardon sanotaan jättäneen maakunnan; mutta jos en erehdy…
— Aivan varmaan he olivat ne, vastasi toinen. — Minä ne varsin hyvin tunsin, vaikka en tahtonut sitä katteinille sanoa. Hän on niin raivoissaan näihin kahteen mieheen, että jos hän olisi tietänyt heidän olevan päällemmekarkaajia, ei meillä olisi ollut suurta toivoa saada vetäytyä takasin, kuten nyt olemme tehneet.
Mies oli tuskin vaijennut, kun kartanon katolta laukaistun kiväärin pamaus kaikui pitkin harjua, ja hän putosi kuolettavasti haavoitettuna satulasta.
Katkera hymy ilvehti don Rafaelin huulilla, verratessaan näitä jäähyväisiä, joita hän nyt kartanosta sai, niihin, jotka kaksi kuukautta sitten oli hänen osaksensa tulleet.
Sotamiehen pudotessa lausui hänen toverinsa, joka samoin oli sanonut kapinoitsijat tunteneensa, epähuomiossa:
— Se oli Arroyo, joka ampui tuon laukauksen!
— Arroyo! huudahti katteini vihaisen hämmästyksen äänellä. — Arroyoko tuossa kartanossa, ettekä te ole minulle sitä sanoneet! hän lisäsi kiukkuisella äänellä.
Sotamies oli saamaisillaan kalliisti maksaa vaitiolonsa; mutta don Rafael hillitsi itsensä ja, seurauksia ajattelematta, hän käski yhden miehistänsä heti ratsastamaan Del Valle-kartanoon, tuomaan viisikymmentä aseellista miestä ynnä yhden kanunan, jolla Las Palmasen portti pestattaisiin.
Sanansaattaja poistui nelistäen, sillävälin kun don Rafael ja hänen kolme jäljellä olevata ratsastajaansa harjun selänteen suojassa istuivat ääneti satulassa, varroten tämän palajamista.