Viipyipä kauan, ennenkuin don Rafaelin veri alkoi jäähtyä, ja samassa määrin kuin tämä tapahtui, tunsi hän hiukan surua, ajatellessaan sitä hanketta, jota hän juuri oli puuhaamaisillaan Gertrudis'in isää vastaan.
Ankara taistelu alkoi hänen rinnassansa kahden milt'ei yhtä voimakkaan, ristiriitaisen tunteen välillä. Joko hän pysyisi päätöksessään tahi siitä luopuisi, tuntui se hänestä yhtä rikokselliselta. Velvollisuuden ja lemmen ääni puhui hänessä yhtä voimakkaasti. Kumpaistako hän tottelisi?
Ennenkuin hän vielä oli tehnyt minkäänmoista päätöstä, tuli apujoukko paikalle. Tämä ratkaisi hänen päätöksensä. Hankkeesta luopuminen oli jo myöhäistä. Siis eteenpäin maakartanoon!
Don Rafael paljasti sapelinsa, asettui joukon eturiviin ja ratsasti ales kukkulalta.
Muutama minuutti myöhemmin pysähtyi joukko ison portin edustalle, vähän matkaa muurista. Eräs ratsastaja meni lähemmäksi, puhalsi torveensa sekä kehoitti katteinin kuninkaallisessa sotajoukossa, don Rafael Tres-Villas'in, nimessä don Mariano de Silvaa antamaan heidän käsiinsä kapinoitsijat Arroyon ja Bocardon kuolleina tahi elävinä.
Tämän pyynnön esitettyä istui don Rafael kalpein kasvoin ja kuultavasti leipovin sydämin liikkumattomana satulassa, odottaen asian päätöstä.
Äänettömyys, syvä äänettömyys oli ainoa vastaus ratsastajan kehoitukseen.
KAHDESKYMMENES KAHDEKSAS LUKU.
Vaatimus kaksintaisteluun.
Silmäys maakartanoon tulee tämän äänettömyyden selittämään.