Lukijan jo tietämässä huoneessa oli don Mariano kahden tyttärensä kanssa; mutta he eivät olleet kolmenkesken. Molempien tyttöjen rinnalla seisoivat Arroyo sekä Bocardo, jotka, väkipuukko kourassa, määräsivät kartanon isännälle, mitä tämän oli tekeminen.
— Kuulkaahan, don Mariano de Silva, sanoi Arroyo; — minä pidän teitä liian kunniallisena miehenä rikkomaan vieraanvaraisuuden sääntöjä jättämällä vieraanne heidän käsiinsä.
— Tietystikin, vastasi kartanon isäntä, — te voitte olla vakuutettu…
— Minä tiedän, keskeytti Arroyo, — ettette meitä omasta tahdostanne pettäisi. Mutta tuo lemmon katteini tulee särkemään portit ja ottamaan meidät teidän vastalauseistanne huolimatta. Kuulkaatte siis, mitä minä vaadin teidän tekemään.
— Voitteko keksiä jotakin keinoa, estääksenne häntä sitä tekemästä.
— Eihän sen yksinkertaisempata olekaan, hyvä herra de Silva. Jos en erehdy, tuntee katteini jonkinlaista pientä heikkoutta kauniisen donna Gertrudis'een. Tästä syystä tulee häneen vaikuttamaan se vaara, joka tätä nuorta neitiä uhkaa.
— Vaara! Minä en teitä käsitä.
— Se käy teille piankin selväksi. Teidän on sanominen tuolle ulkona olevalle katteinille, että jos hän yrittää porttia särkeä, tulette te ynnä molemmat tyttärenne surmatuiksi. Käsitättekö minua nyt?
Kartanon isäntä käsitti tämän liiankin hyvin.
Samassa silmänräpäyksessä kuului torvi uudestaan rakennuksen läpi, ja ratsastajan ääni ilmaisi toistamiseen kehoituksensa.