Don Mariano antoi, levottomana lastensa tähden, jotka täydellisesti olivat noiden molempien rosvojen vallassa, tuon toisenkin kehoituksen jäädä vastauksetta.
— Lempo vieköön! huudahti Arroyo. — Miksi te epäilette? Menkäätte akkunaan ja ilmoittakaat tuolle hullulle katteinille, mitä teille olon sanonut… muutoin…
Torvi, joka toitotti kolmannen kerran, esti rosvon viimeisiä sanoja kuulumasta. Niin pian kuin torven ääni oli lakannut muurilla kaikumasta, kuului ulkoa ääni, joka Gertrudis'en sydämessä tässä silmänräpäyksessä herätti sekä pelkoa että iloa.
Se oli don Rafaelin ääni.
— Sitä seurasi korkeaääninen huuto ratsastajilta:
— Kuolema Espanjan vihollisille!
— Malttakaa silmänräpäys! huudahti don Mariano, rientäen akkunaan, josta hän voi nähdä alhaalla olevalle kentälle, — Minulla on teidän katteinillenne pari sanaa sanottavana. Missä hän on?
— Tässä, vastasi don Rafael, ratsastaen pari askelta eteenpäin.
— Suokaa anteeksi, lausui kartanon isäntä, katkerasti hymyillen; — tähän asti olen tuntenut katteini Tres-Villas'en ainoastaan ystävänäni. Enpä voi häntä tuntea sinä miehessä, joka perikadolla uhkaa huonetta, jonka vieraana hän on ollut.
Näiden varomattomien sanojen kuultua, joissa olevata ivaa don Mariano ei voinut salata, muuttuivat katteinin kasvot, jotka tähän asti olivat olleet kalman kalpeat, vihasta punaisiksi.