— Pelkään, sennorita, että päinvastoin minä olen teidän.
Tämän selityksen annoin osaksi välttääkseni suoraa vastausta, osaksi ilmaistakseni sen kiihkon, joka jo oli sydämeni vallannut. Levottomana odotin sanojeni vaikutusta. Hänen suuret, loistavat silmänsä kiintyivät minuun hämmästyneinä; sitte näytti hän silmänräpäykseksi luopuvan välinpitämättömyydestänsä ja katselevan minua tarkkaavaisesti. Luulin hänen silmäyksestänsä voivani lukea tyytyväisyyttä vastaukseeni.
Kuitenkin oli hänen kauniiden huuliensa kaaressa ynseyttä ja voitonylpeyttä ja hän vastasi jälleen tuolla ylpeällä tavallansa:
— Kas niin cavallero; tämä on vain tyhjää kohteliaisuutta. Saanko minä vapaasti mennä?
Minä horjuin velvollisuuteni ja liiallisen kohteliaisuuteni välillä; tässä tarjoutui nyt keskitie.
— Sennorita, lausuin, lähestyessäni häntä ja katsoen niin totisena kuin voin hänen kauniisiin silmiinsä, — jos vakuutatte minulle kunniasanallanne, ettette ole vakooja, on teillä vapaus mennä, mihin haluatte. Teidän sananne… enempää en pyydä.
Tämän ehdon esitin pikemmin rukouksen kuin käskyn tavalla. Teeskentelin ankaruutta, mutta sen lienevät kasvoni tehneet tyhjäksi. Vankini purskahti hillitsemättömään nauruun ja huudahti:
— Minäkö vakooja… vakooja! Ha, ha, ha! Herra kapteeni, te laskette leikkiä.
— Toivon, sennorita, teidän rakastavan totuutta. Ette olekaan vakooja… teillä ei siis ole minkäänlaisia tietoja meidän vihollisillemme?
— Ei mitään sinnepäinkään, hyvä kapteeni, vastasi hän, jatkaen heleätä nauruansa.