— Miksi koetitte siis paeta?
— Oh, cavallero; ettekö olekaan teksaslaisia? Älkää loukkaantuko, kun sanon teille, että teidän väkenne maine ei ole meidän meksikolaisten keskuudessa aivan parhain.
— Mutta teidän pakenemis-yrityksenne oli, lievimmin sanoen, hätäinen ja ajattelematon; te panitte siten henkenne vaaraan!
— Carrambo, niin! Sen huomaan, vastasi hän, heittäen tarkoittavan silmäyksen mustangiin, samalla kuin katkera hymy ilkkui hänen huulillansa; — sen huomaan nyt, vaikk'en sitä silloin tehnyt. En luullut koko teidän joukossanne olevan sellaista ratsastajaa, joka voisi saada minut kiinni. Kaikeksi onnettomuudeksi oli siellä kuitenkin yksi. Te olette minut yllättäneet; te yksin sen voittekin tehdä.
Näitä sanoja lausuessaan loi hän isot, ruskeat silmänsä jälleen minuun, ei levottomina vaan tutkivina. Hän tarkasti minua päässäni olevasta lakista saappaitteni koroissa oleviin kannuksiin saakka. Minä katselin häntä vilkkaalla osanotolla; minusta näytti iva kadonneen hänen katseestaan ja luulin huomaavani hellyyden säteen hänen silmäyksessänsä. Olisinpa antanut vaikka koko maailman, jos olisin tällä hetkellä voinut arvata hänen ajatuksensa.
Katseemme kohtasivat toisensa ja kääntyivät taasen pois, kumpaisenkin ollessa hämillään, kuten ainakin minusta tuntui; sillä kun jälleen häneen katsahdin, piti hän päätänsä kumarruksissa ja silmiänsä maahan luotuina, ikäänkuin joku uusi ajatus olisi hänessä herännyt.
Muutaman silmänräpäyksen seisoimme kumpikin vaiti. Mahdollisesti olisimme voineet pysyä kauankin siinä asemassa, ellen olisi muistanut olevani hänelle epäkohtelias. Nainen oli vielä vankinani. En ollut vielä antanut hänelle lupaa poistua, ja kiiruhdin nyt sen tekemään.
— Lienette vakooja tahi ette, sennorita, en tule teitä kauemmin estämään. Te olette vapaa.
— Kiitoksia, cavallero! Ja nyt, kun olette käyttäytynyt näin kauniisti, tulen rauhoittamaan teitä siihen vaaraan nähden, johon täten antaudutte. Lukekaa!
Hän ojensi minulle kokoontaitetun paperin; ensi silmäyksellä tunsin sen pääkomentajan antamaksi suojeluskirjeeksi, joka velvoitti kaikkia kunnioittamaan sen omistajaa, Donna Isolina de Vargasta.