Olin laskeutunut läähättävän hevoseni selästä antaakseni sen levätä, mutta nyt minä jälleen hyppäsin satulaan voidakseni paremmin nähdä; lintujen kirkumisen opastamana tulin paikalle pian.
Vähän matkan päässä näin sekä närhiä että kardinaalilintuja, selvästi rauhattomina jonkin maassa heidän allansa olevan esineen johdosta. Samalla kertaa kuulin ihmeellisiä ääniä, jotka voittivat lintujen kirkunan, mutta en osannut selittää niiden syytä. Rohkeuteni lannistui, sillä ymmärsin nyt, ettei kysymyksessä voinut olla toverini eikä valkoinen hevonenkaan.
Päästyäni lähelle sain nähdä omituisen kohtauksen, taistelun punaisen kuguarin ja javalijoukon välillä.
Nuo raivoisat pienet karjut olivat saartamaisillaan kuguarin, joka hurjasti taisteli niiden keskellä. Monta niistä makasi maassa tainnuksissa tahi kuolleena, pedon voimallisten käpälien tappamina; mutta toiset, jotka eivät laisinkaan olleet tästä säikähtäneet, olivat täydellisesti saartaneet vihollisensa, syöksivät sitä vastaan kita avoinna, ja haavoittivat sitä terävillä, kiiltävillä torahampaillansa. Kohtaus herätti metsästäjävaistoni: silmänräpäyksessä olin ottanut pyssyn olaltani ja vienyt sen silmälleni. Enpä epäillyt, mihin tähtäisin: laukasin, lähetin luodin kuguarin pään läpi ja kaasin pedon sen ahdistajain keskelle.
Eipä ollut kulunut kolmea sekuntiakaan, ennenkuin sain katua, että olin valinnut pedon uhrikseni. Minun olisi pitänyt jättää kuguari rauhaan ja olla kokonansa ampumatta tahi tähdätä sitten sen piikkisian kaltaisiin vihollisiin; sillä tuskin se oli tullut taisteluun kykenemättömäksi, ennenkuin sen kiusanhenget rupesivat käymään minun kimppuuni ja saarsivat minut sekä hevoseni samalla hirveällä raivolla, jota äsken olivat kuguariakin vastaan näyttäneet.
Minulla ei ollut mitään keinoa noiden kiittämättömien eläinten torjumiseksi. Ne eivät antaneet minulle aikaa ladata pyssyäni uudestaan, vaan tekivät hyökkäyksensä niin äkkiä että kumpikin revolverini olivat pian tyhjät. Hevoseni, joka säikähti tuota äkillistä hyökkäystä, temmelsi korskuen ja potkien tantereella; mutta mihin se kääntyikin, aina oli sen kintereillä parikymmentä noita raivoisia eläimiä, jotka hyppivät sen kupeille ja viilsivät sen kylkiä kauheilla torahampaillansa. Onneksi voin pysyä satulassa; jos olisin pudonnut siitä tällä hetkellä, olisi minut varmaankin revitty kappaleiksi.
Ei ollut mitään muuta pelastuksen keinoa, kuin paeta, ja kannustaen hevostani annoin sille höllät ohjat. Mutta tämän taajan pensaston läpi saattoivat javaalit juosta yhtä nopeaan kuin hevosenikin, niin että päästyäni noin sata askelta huomasin koko lauman yhä olevan perässäni, käyden yhtä rajusti kuin ennenkin hevoseni kimppuun.
Seikkailu olisi voinut loppua sangen pahasti. Mutta siinä silmänräpäyksessä kuulin ääniä ja näin ratsastajia tunkeutuvan metsän läpi. Ne olivat Zuackenboss, de Blanc ja muut soturit.
Heidän revolverinsa olivat pian saaneet javalilauman harvenemaan, jolloin jälelle jääneet kirkuen pakenivat pensastoon.