Hänen murheensa oli katkera, ja minä… minä, joka niin suuresti rakastin rohkeata ratsuani, osasin pitää arvossa hänen tunteitansa. Toivoen tuottavani hänelle vähänkin lohdutusta uudistin tarjoukseni.
— Sennorita, sanoin, minulla on nopeita hevosia… muutamia jalorotuisia…
— Teillä ei ole ainoatakaan, jota minä pitäisin arvossa… paitsi yhtä.
Vapisin nämä sanat kuultuani.
— Se on tämä, lisäsi hän, osoittaen "Muroa".
Tuntui ikäänkuin olisin vajonnut maan alle. Hämmästykseni esti minua hetkeen aikaan puhumasta. Hän huomasi epäilykseni, mutta oli vaiti, odottaen vastaustani.
— Sennorita, änkytin vihdoin — tämä hevonen on suuri suosikkini… vanha ja koeteltu ystävä. Jos te todellakin haluatte… sen ottaa, on se… on se teidän.
Pannen painoa tuolle jos-sanalle, vetosin turhaan hänen jalomielisyyteensä.
— Kiitoksia, vastasi hän aivan tyynesti; — se tulee hyvin hoidetuksi.
Minkälainen se on suustaan?
Olin tukehtumaisillani mielikarvaudesta enkä voinut puhua sanaakaan.
Aloin häntä vihata.