— Antakaa minun koetella sitä, jatkoi hän. - Ah! te käytätte pakkokuolaimia… ne ovat hyvät, vaan eivät yhtä hyvät kuin meidän "mamelukkimme". Olkaa hyvä ja antakaa minulle tuo lasso.
Hän osoitti tätä sanoessaan valkoisista hevosenkarvoista kauniisti punottua lassoa, joka riippui vyyhdellä mustangin satulassa.
Irroitin koneellisesti tuon nuoran ja kiinnitin sen omaan satulaani, sekä lyhensin jalustimien hihnoja parahultaisen pitkiksi.
— Kas niin, kapteeni! huudahti hän, kaapaten ohjakset pieniin, hansikoituihin käsiinsä, — nyt minä katson, kelpaako se mihinkään.
Samassa hyppäsi hän satulaan, tuskin koskettaenkaan pienellä jalallaan jalustinta. Hän oli heittänyt yltään viittansa, ja hänen vartalonsa näkyi kaikessa kauniissa notkeudessaan. Silkkihame valui poimuina hänen nilkkoihinsa, ja sen alta näkyi soma, punainen saapas ja kultainen kannus. Heleänpunainen vyö oli hänen uumillansa, ja sen ripsuilla koristetut päät riippuivat satulalle. Hänen ruumiinmukainen, nyörillä kiinnipantu liivinsä salli hänen rintansa täytelyyden esiintyä kauniisti, samalla kuin rinta nousi ja laski täydellisesti säännöllisin hengenvedoin, sillä hän ei näyttänyt laisinkaan levottomalta eikä heikkohermoiselta. Hänen isot, avonaiset silmänsä osoittivat ainoastansa tyyneyttä ja rohkeutta.
Olin ihailusta ymmällä. Ajattelin amatsooneja: olivatkohan nekin yhtä kauniita kuin tämä? Sellaisella sotajoukolla voisi valloittaa maailman.
Eräs villinnäköinen sonni oli uteliaisuudesta tahi jostakin muusta syystä eronnut laumasta ja näkyi nyt yhä enemmän lähestyvän paikkaa, jossa olimme. Juuri sitä tuo kaunis ratsastajatar toivoikin. Kannuksen kosketuksesta hypähti hevonen eteenpäin ja laukkasi suoraan sonnia kohden. Tämä kääntyi säikähtyneenä tästä äkillisestä hyökkäyksestä takaisin ja juoksi pois, mutta sen nopea takaa-ajaja pääsi pian lassonheiton matkalle. Vyyhti kieppui ilmassa, lensi ja pysähtyi elukan sarviin. Hevonen kiepautettiin nyt takaisin ja ohjattiin päinvastaiseen suuntaan. Nuora tuli kireälle kiivaasta nykäyksestä, joka paiskasi sonnin maahan, johon se jäi makaamaan huumautuneena ja näennäisesti hengetönnä. Ennenkuin se vielä oli ennättänyt tointua, käänsi ratsastajatar hevosensa, ratsasti kaatuneen elukan luokse, kumartui ja irroitti lasson, kietoi nuoran vyyhdelle ja tuli nelistäen takaisin.
— Erinomainen!… Oivallinen! huudahti hän, hypähtäen satulasta ja ruveten katselemaan hevosta. — Uljas!… Ah, Lola, Lola-parka; pelkäänpä tulevani pian sinut unohtamaan.
Kääntyen minun puoleeni lisäsi hän:
— Ja tämä hevonen on nyt minun?