Olin lähes kolmenkymmenen vuoden vanha, ja älysin, mikä tunne se oli. Ei tarvittu ketään lemmenjumalista sanomaan, että olin rakastunut, rakastunut sormenpäihin asti.
Syödessäni vaatimatonta aamiaistani mietin tulevaisuutta suloisilla toiveilla, vaikkei ilman levottomuuden tunnettakaan.
En ollut unohtanut tuota kylmäkiskoista eroamme — ei mitään pyyntöä tuttavuutemme uudistamiseen, ei mitään toivoa, ei mitään keinoa saada koskaan enää nähdä tuota kaunista naista, ellei joku aavistamaton sattuma minua auttaisi.
En ole taikauskoinen ja päätin siis, etten luottaisi pelkkään sattumaan, vaan, jos mahdollista, koettaisin hiukan itse ohjata sen kulkua.
Ennenkuin olin juonut kahvini, oli tusina tuumia syntynyt päässäni, kaikki tarkoittaen yhtä ja samaa: tuttavuuteni uudistamista Isolina de Vargasin kanssa. Jos minua ei auttaisi sattuma tahi vieläkin paremmin sennorita itse, tiesin, ettemme enää koskaan tulisi toisiamme kohtaamaan. Tällaisina aikoina ei ollut luultavaa, että hän paljonkaan liikkuisi ulkona, ja parin päivän, kentiesi tunnin kuluttua voisin mahdollisesti saada poislähtökäskyn, ainaiseksi kadotakseni tältä nyt niin mielenkiintoiseksi käyneeltä seudulta.
Koska seutu tietysti oli sotalakien alainen, ja minä todellisuudessa sen käskijä, voisi kentiesi luulla, että minulla olisi ollut helppo päästä mihin tahansa; mutta niin ei ollut. Olkoon pelkän sotamiehen suhde valloitetun maan alempaan väestöön minkälainen hyvänsä, upseerin asema on kuitenkin kokonansa toisellainen. Jos hän on kunnon mies, täytyy hänen noudattaa jonkinlaista hienotunteisuutta, kun on kysymyksessä askeleenkaan ottaminen lähemmin tutustuaksensa, ja hänen kunniantuntonsa kieltää häneltä kaikenmoiset vapaammat vaatimukset. Valtansa ja asemansa väärin käyttäminen olisi suorastansa konnuus, johon ei yksikään kunnon mies voisi tehdä itseänsä vikapääksi. Useimmiten vihaa voitettu voittajaansa, ja paitsi tätä tunnetta on toinenkin este upseerin osanotolle seuraelämään. Olot eivät aina tule pysymään tällaisina: vihollinen tulee siirtymään pois, ja silloin on peljättävä alhaisemman kansan isänmaanrakkautta. Meksikolainen tilanomistaja ei ole koskaan tuntenut itseänsä turvallisemmaksi kuin amerikalaisen sotajoukon suojeluksessa; monet heistä olivat ystävällisiä mielialaltaan, mutta tulevaisuudessa oli roskaväen meteleitä odotettavissa, ja se pakotti heitä teeskenneltyyn ynseyteen. Epoletteja ei saanut näkyä näiden vierashuoneen akkunoista.
Tällaisissa oloissa oli minun asemani kylläkin tukala. Tuijotin tuon kauniin maatilan ulkomuuriin, kunnes sydäntäni alkoi kirveliä, mutta mitenpä hankkisin itselleni pääsyn niiden sisäpuolelle?
Hyvinkin tusina tuumia oli lentänyt päähäni ja tullut hylätyksi, kun silmäni vihdoin sattuivat tuohon pieneen, valkoiseen, satulaan sidottuun nuoraan. Lasson huomasin pelastajakseni. Tämä sama kapine oli vietävä jälleen omistajallensa. Itse veisin sen hänelle. Niin pitkälle ohjaisin itse asiain menoa; sitte luottaisin sallimukseen.
Harkitsin asiaa tarkoin sikaria polttaessani, nousin azotealle, pientä hankettani yhäkin juurtajaksain miettimään.
Olin tuskin päässyt katolle, ennenkuin eräs ratsastaja nelisti torille. Hän näkyi kyselevän päällikköä, sillä yksi miehistäni osoitti minua, jolloin ratsastaja pysähtyi tuomarin asumuksen eteen ja ilmoitti tuovansa käskykirjaa pääkenraalilta, näyttäen samalla kokoontaitettua paperia. Pyysin häntä ojentamaan sen minulle sapelinsa kärjellä; tämän tehtyään sanoi hän jäähyväiset, teki täyskäännöksen ja nelisti pois samaa tietä kuin oli tullutkin.