Tämä kirjoitus oli osoitettu amerikkalaiselle yli-sotakomisariolle. Sen tarkoitus oli minusta täydellisesti selvä, ja vaikka se antoikin minulle edullisen käsityksen don Ramosin taloudellisesta kekseliäisyydestä, ei se millään lailla ollut mikään tervetullut paperi. Se teki kokonansa mitättömäksi sen kauniin ohjelman, jonka olin suunnitellut. Sen mukaan tuli minun saapua maatilalle vaativana ja ynseänä, jyskyttää porttia, uhata vapisevaa portinvartiaa, potkia renkejä ja vaatia isännältä viisituhatta nautaa — kaikki kelpo ryövärin lailla. Kuinka nololta tulisin Isolinan silmissä näyttämään! Hiukka miettiminen vakuutti minulle kuitenkin, että hänkin tiesi tuon salaisuuden, ja sitäpaitsi tulisin minä esiintymään niin suopeasti kuin asianhaarat suinkin sallisivat. Jos hän ei ollut suljettu ikäänkuin luostariin, saisin ainakin vilaukselta hänet nähdä. Siis ratsuni selkään!
Torvi antoi merkin; viisikymmentä miestä ynnä luutnantti Wheatley hyppäsi satulaan ja ratsasti seuraavassa silmänräpäyksessä kahdenkertaisena rivinä torille, minä itse eturivissä.
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua olimme haciendan pääportilla, johon pysähdyimme. Tuo iso, raskas portti, samoinkuin akkunaluukutkin, olivat suljetut ja teljetyt. Ulkopuolella ei ollut elävätä olentoa nähtävissä. Olin antanut luutnantilleni käskyt, miten hänen tulisi menetellä, ja hän osasi tähän tarpeeseen riittävästi espanjankieltä.
Hän hyppäsi satulasta, meni portille ja alkoi jyskyttää sitä pistoolin perällä.
— Ambre la puerta! (Avatkaa portti!) huusi hän.
Ei mitään vastausta.
— La puerta… la puerta! toisti hän lujemmalla äänellä.
Ei vieläkään vastausta.
— Ambre la puerta! ärjyi luutnantti uudelleen, jyskyttäen porttia pistoolin perällä.
Jyskytyksen lakattua kuului sisäpuolelta heikko: