Vuosikausia tätä ennen olin nähnyt saman miehen jokseenkin samallaisissa oloissa. Silloinkin oli hän istunut valkean ääressä paistamassa ja syömässä. Hän oli silloinkin samannäköinen: sama rasvaan tahrittu kissannahka-lakki, samat vajanaiset säärykset, sama ruskea pukinnahka peittämässä laihaa ruumista. Kentiesi hän ei ollut riisunut paitaansa eikä sääryksiänsä sitte kun hänet viimeksi näin. Ne eivät kuitenkaan näyttäneet sen likaisemmilta, ja mahdotontahan se olisi ollutkin. Joka kerta oli nähnyt niiden pitäjän, ei voinut ikinä häntä unohtaa. Minä tunsin hänet heti — hän oli Reuben Rawlings eli "vanha Rube", joksi häntä yleiseen nimitettiin, eräs mainittavimpia turkiseläinten pyydystäjiä. Tuo nuorempi mies oli Bill Garey, toinen kuuluisa mies saman ammatin alalta, vanha Ruben asioimistoveri ja alituinen seurustelija.
Sydämeni riemuitsi, nähdessäni nämä vanhat tuttavani. En ollut tietänyt olevani ystävien parissa.
Juuri kun olin heitä puhuttelemaisillani, kiintyi silmäni hevoslaumaan, ja se, mitä siellä näin, saattoi minut nousemaan.
Siellä oli Ruben vanha, puolisokea, pystyluinen, pitkäkorvainen mustangitamma. Sen laihan, harmaanruskean, jouhettoman hännän ja aasiin vivahtavan haamun minä vallan hyvin muistin. Siellä oli myöskin Gareyn iso, vankka hevonen ja oma juoksijani "Muro" lie'assa toisten parissa. Se oli minulle iloinen ja odottamaton seikka, koska olin ollut levoton sen takaisinsaamisesta. Mutta "Muron" näkeminen ei tässä minua hämmästyttänyt, vaan eräs toinen, hyvintunnettu eläin. — Erehdyinköhän minä? Olikohan se vain kangastusta? Valehtelivatkohan taasen silmäni tahi mielikuvitelmani? Ei! Se oli todellisuutta. Siellä se oli — tuo aavikoiden valkoinen juoksija!
Hämmästys sekä se voimainponnistus, jonka olin tehnyt istumaan noustessani, herpaisivat minua, ja menin jälleen tainnoksiin. Se oli vain silmänräpäyksen kestävä pyörtymys, ja kun pian jälleen toinnuin, sanoin, ojentaen käteni:
— Rube! Garey!
— Ahaa, joko toinnutte, nuori herra. Se on oikein; mutta malttakaahan… maatkaa aloillanne hiukan… älkää olko levoton; te voimistutte pian.
— Ottakaa tästä kulahdus, sanoi toinen jörösti ja ystävällisesti, ojentaen pienen taskumatin, jonka vein huulilleni.
Siinä oli el Pason paloviinaa, ja tuon väkevän, mutta hyvän juoman pikainen vaikutus oli, että hermoni vahvistuivat ja minä rupesin kykenemään puheisille.
— Huomaan teidän vielä meidät muistavan, kapteeni, sanoi Garey, nähtävästi iloissaan.