— Totta kai, vanha toveri… kai minä teidät tunnen.
— Emme mekään ole teitä unohtaneet… olemme teistä usein puhelleet. Olemme usein mietiskelleet, mitä teistä on mahtanut tulla. Kuulimme, näette, teidän jälleen palanneen uutisasumuksille ja saaneen hiukan rahaa, jopa oli täytynyt vaihtaa nimikin niitä saadaksenne…
— Vähät nimestä! keskeytti Rube. — Vaihtaisin omani millä hetkellä hyvänsä tupakkahiutaleeseenkin.
— Ei, kapteeni, jatkoi nuorempi turkiseläinten pyydystäjä, huolimatta
Ruben keskeyttämisestä, — ei kumpikaan meistä ole teitä unohtanut.
— Niin, emmepä olekaan! lisäsi Rube painokkaasti, — teitäkö unohtanut… unohtanut sitä nuorta miestä, joka luuli vanhaa Rubea harmaaksi karhuksi! Hi! hi! hi!… Ho! ho! ho! ho! Bill vasta nauroi, kun kerroin hänelle tuon luolassa tapahtuneen seikkailun! Bill-poikani! Enpä ole eläissäni nähnyt sinun niin nauravan. Vanhaa Rubea harmaaksi karhuksi! Hi! hi! hi!… Ho! ho! ho!
Ja nyt purskahti tuo vanha turkiseläinten pyydystäjä miltei minuutin kestävään nauruun, jonka jälkeen hän jatkoi:
— Sepä oli kummallinen pelastus… eikö niin, nuori herra? Te pelastitte vanhan nahkani sillä kertaa, enkä minä aijo sitä unohtaa; ei, hirttäkää minut, jos sen teen.
— Te olette maksaneet velkanne; te olette pelastaneet minut karhun kynsistä.
— Kentiesi yhdestä karhusta, mutta siitä toisesta te itse autoitte itsenne. Kova ottelu teillä kuitenkin lienee ollut, ennenkuin se kanalja hellitti?
— Kuinka! Oliko täällä kaksi karhua?