— Katsokaapas tuonne! Onhan siinä pari, vai kuinka? vastasi turkiseläinten pyydystäjä, osoittaen tulta kohti.
Kellettihän siinä kaksi kuollutta karhua maassa,, kumpikin nylettynä ja osaksi lihattuna.
— Taistelin vain yhtä vastaan.
— Olipa siinä kylläksi kerrakseen ja vielä vähän liikaakin, arvelen.
Eipä moni liikuta huuliansa oteltuaan harmaan karhun kanssa. Oh!
Kylläpä teillä lienee ollut tappelemista, masentaessanne pedon?
— Tapoinko minä sen siis?
— Sen totta tosiaankin teitte. Billin ja minun tullessa ottelupaikalle oli karhu kuollut kuin suolattu silli. Luulimme, ettei teidänkään laitanne ollut paljoa paremmin. Makasitte siinä karhua syleillen ikäänkuin kaikessa ystävyydessä olisitte nukkuneet, kuten lapset metsässä; puuttui vain, ett'ette olleet lehvillä peitetyt. Mutta teidän hurmeenne peitti sen sijaan aavikkoa monta jalkaa ympäriinsä. Teissä ei ollut niinkään paljon punaista, että se olisi riittänyt iilimadonkaan suurukseksi.
— Entä se toinen karhu?
— Se tuli rotkosta jälkeenpäin. Bill oli mennyt etsimään tuota valkoista hevosta, ja minä istuin teidän vieressänne, kun näin sen kanaljan pistäytyvän esiin. Tiesin sen olevan naaraan, joka tuli katsomaan, missä vanha Efraim viipyy. Otin siis pyssyni ja ammuin petoa silmään, jolloin sen tallustelemisesta tuli loppu.
— Kuulkaas, nuori herra! En ole mikään lääkäri, enempää kuin Rubekaan, mutta tunnen tarpeeksi haavoja tietääkseni, että teidän on makaaminen hiljaa ja lörpöttelemättä. Onpa teitä kynsitty peijakkaan pahasti, sen teille sanon; mutta tässä ei ole laisinkaan vaaraa, paitsi ettei teillä ole yhtään verta ruumiissanne, joten teidän on vartoaminen, kunnes sitä taasen karttuu. Ottakaa vielä kulahdus pullostani. Kas niin, tule, Rube; jättäkäämme hänet rauhaan. Käykäämme ottamaan palanen karhunlihaa eineeksemme.
Tämän sanottuaan meni tuo nahkoihin puettu mies pois, seuraten vanhempaa toveriansa.