Vaikka olisi ollut vielä paljonkin, mistä hartaasti olisin halunnut saada selkoa, tiesin turhaksi kysellä Rube-vanhukselta enemmän, ja päätin siis tyytyä pakkoon ja olla vaiti.
Pian vaivuin uneen ja nukuin tällä kertaa kauan sekä sikeään. Olipa miltei puoliyö, kun heräsin. Ilma oli tullut kylmäksi, mutta huomasin, ettei minua oltu unohdettu: huopani oli kiedottu kunnollisesti ympärilleni, ja se ynnä lisäpeitteeksi pantu puhvelin talja oli maatessani täysin suojellut minua kylmältä.
Herätessäni tunsin itseni melkoisesti terveemmäksi ja voimistuneemmaksi. Katselin missä toverini olivat. Tuli ei enää palanut; varmaankin oli se sammutettu tahallansa, ettei sen valo pilkkopimeässä herättäisi kenenkään kuljeskelevan intiaanin huomiota. Yö oli selkeä, vaikka ei ollut kuutamoa; sen sijaan oli taivas täynnä loistavia tähtiä, ja näiden valossa vihdoin huomasin nuo molemmat turkiseläinten pyydystäjät. Garey makasi, ja hänen toverinsa oli valveillaan, leiriä vartioimassa. Hän oli liikkumaton kuin patsas, mutta tuo pieni kipene, joka ikäänkuin kiiltomato loisti hänen piipustansa, ilmaisi hänen olevan hereillä. Olisin toivonut asian olevan toisin. Minä halusin selitystä, ja minusta olisi ollut parempi, jos olisin saanut puhella Gareyn kanssa; mutta en malttanut odottaa ja käännyin sentähden Ruben puoleen, kysyen matalalla äänellä:
— Miten saitte minusta tietoa?
— Seurasimme jälkiänne.
— Ah, te seurasitte minua siis uutisasumukselta asti?
— Ei, ei niin kaukaa. Bill ja minä olimme asettuneet viidakkoon, kun näimme teidän laskettavan tuon valkoisen hevosen perässä, ikäänkuin kaikki hornan henget olisivat teitä ajaneet. Tunsin teidät heti, ja niin teki Billkin. "Bill", sanoin minä; "tuo on se nuori mies, joka luuli minua harmaaksi karhuksi tuolla vuoristossa", ja tätä muistaessani rupesin nauramaan, että vanhoja kylkiluitani pakotti. "Hän se on, eikä kukaan muu", vastasi Bill, ja samassa me kohtasimme erään meksikolaisen, joka oli ollut teidän oppaananne, ympäristössä teitä etsimässä. Hän kertoi meille jutun eräästä tytöstä, joka oli lähettänyt teidät pyydystämään tuota valkoista hevosta; se oli joku sennora, jolla oli kiusallisen pitkä nimi. "Lempo vieköön naisväen!" sanoin minä Billille. "Enkö tehnyt niin, Bill?"
Tähän hauskaan kysymykseen Bill, ollen unen horroksissa, örisi myöntävästi.
— No niin, jatkoi Rube, — kun huomasin hameväkeäkin olevan asiassa käsinä, sanoin: "Bill", sanoin minä, "tuo nuori mies ei tule pysähtymään, ennenkuin saa kiinni hevosen, tahi hevonen pääsee pakoon". Tiesin teillä olevan hyvän hevosen, mutta tiesin teidän myöskin vainoavan nopeinta eläintä koko näillä aavikoilla, ja sentähden sanoin Billille: "Bill", sanoin minä, "tuosta tulee pitkä nelistäminen", ja sitten sanoi Bill: "Se on varmaa se". Noh, niin, Billille ja minulle lensi päähän se ajatus, että te eksyisitte, sillä me näimme valkoisen hevosen suuntaavan kulkunsa aavikolle. Se ei ole isoin aavikko maailmassa, mutta se on pahin eksyttämään. Nuo kurjat, jotka teitä seurasivat, olivat jo kääntyneet takaisin, jonkatähden Bill ja minä otimme kiinni konimme, ja heti kun olimme ne satuloineet, ajoimme teidän jäljessänne. Päästyämme aavikolle emme nähneet teistä merkkiäkään, paitsi teidän jälkiänne. Näitä me seurasimme; mutta yö tuli paljoa ennen kuin olimme ehtineet tänne puoliväliinkään, ja meidän täytyi pysähtyä auringon nousuun saakka. Aamulla olivat jäljet miltei kadonneet, ja veipä melkoisen ajan, ennenkuin pääsimme repeämän lähelle. "Kas tuosta", sanoi Bill, "on hevonen hypännyt alas, ja tässä ovat nuoren herran jäljet pitkin jyrkkäystä." Juuri kun olimme tulemaisillamme teidän jäljessänne, saimme nähdä hevosenne hyvän matkan päässä aavikolla, satulatta ja ohjaksitta. Ratsastimme suoraan sitä kohti ja päästyämme lähemmäksi näimme jotain maassa, aivan hevosen turvan alla. Siinä olitte te itse ja tuo harmaa karhu, kellertäen yhdessä kuin makaava reppurotta-pari. Teidän hevosenne kiljui kuin villikissa, ja alussa luulimme, Bill ja minä, teidän menneen kaiken maailman tietä. Mutta tarkemmin tutkittuamme huomasimme teidän olevan vain tainnoksissa, mutta karhun aivan kuolleen. Tietysti koetimme teitä paikkailla, saadaksemme teidät jälleen voimiinne.
— Mutta hevonen? Tuo valkoinen hevonen?