Naarmuissa ja verisinä pääsimme läpi, ja nyt huomasin riemukseni, että olin tullut tuota punaista ratsastajaa lähemmäksi: hänen eteensä sattunut este oli vähentänyt meidän välimatkaamme, Mutta vielä oli yksi milpas-kenttä ratsastettavana, ja tämä päästi hänet jälleen melkoisesti edelle.
Kun olimme päässeet miltei kentän poikki, huomasin jotakin välkkyvää edessämme: se oli vettä, siinä oli leveä kaivanto eli viemäri. Samoinkuin agave-metsäkin oli kaivanto poikkipäin tiellämme.
— Tämä hänet pysähdyttää, ajattelin; hänen täytyy poiketa oikealle taikka vasemmalle ja silloin…
Mietteeni keskeytyivät. Sen sijaan että olisi kääntynyt jommallekummalle puolelle, ohjasi meksikolainen hevosensa kaivantoa kohti; syöksyen eteenpäin, kohosi tuo jalo eläin ikäänkuin siivilleen ja hyppäsi kaivannon yli.
Minulla ei ollut aikaa tuon urhotyön ihmettelemiseen, vaan riensin tekemään samoin ja, nelistäen eteenpäin, valmistauduin tuohon hyppäykseen. Rohkea ratsuni ei tarvinnut ruoskaa eikä kannusta; se oli nähnyt mustangin hyppäävän kaivannon yli ja tiesi mitä minä siltä odotin. Yhdellä hyppäyksellä pääsi se kaivannon toiselle puolelle, monta jalkaa sen laidasta; sitten, ikäänkuin lujasti päättäen tehdä asiasta lopun, painoi se päänsä ja alotti mitä nopeimman juoksun.
Laaja nurmikenttä, savanna, oli nyt edessämme; takaa-ajo tuli siis olemaan pelkkää kilpajuoksua. Olin jo varma, että saavuttaisin mustangin ennenkuin se ehtisi kentän toiselle puolelle, mutta samassa ilmestyi uusi este. Mahdoton sarvikarja- ja hevoslauma oli syömässä kentällä. Pelästyneinä meidän hirveästä vauhdistamme, pudistelivat elukat päätänsä sekä juoksivat säikähdyksissään joka haaralle, tavallisimmin meidän tiellemme. Useammin kuin kerran täytyi minun poiketa suunnastani. Mikä minua enin tässä kilparatsastuksessa suututti, oli se, että mustangilla kentiesi oli tottumuksen etu puolellansa; taasen lisääntyi matka meidän välillämme.
Vihdoin päästiin lauman läpi, mutta mielikarvaudekseni näin nyt, että pääsisimme pian kentän poikki, jolloin metsän reuna olisi heti vastassamme. Vähän ylempänä näin erään kukkulan, jonka huipulla olivat nuo valkoiset muurit.
Se oli tuo jo äsken mainitsemani maatila; ratsastimme suoraan sitä kohden.
Aloin tulla levottomaksi, miten kävisi. Jos ratsastaja pääsisi metsän reunaan, olin miltei varma, että hän pääsisi käsistäni. Mutta en uskaltanut laskea häntä karkuun. Mitähän mieheni sanoisivat. Olin estänyt vahdin häntä ampumasta ja antanut vakoojan, kentiesi mahtavankin henkilön, päästä pakoon. Hänen innokkaat ponnistuksensa puoltivat sitä otaksumista, että hän oli tällaisilla asioilla. Hänet täytyi saada kiinni.
Näiden mietteiden kehoittamana painoin kannukset syvempään kuin koskaan ennen hevoseni kupeeseen. "Muro" näytti arvaavan ajatukseni ja nelisti, minkä voi. Sen suurempi nopeus lyhensi pian välillä olevan matkan. Kymmenen minuutin aika oli tarpeen. Ne kuluivat. Olin ampumamatkalla; vedin revolverin kotelosta.