— Alto, o yo tiro! (Pysähdy tahi ammun!) huusin.
Ei mitään vastausta. Mustangi jatkoi juoksuansa.
— Pysähdy! huusin taasen.
Ei vieläkään vastausta.
Eipä ollut kuutta askeltakaan minun ja tuon meksikolaisen ratsastajan välillä. Koska ratsastin aivan hänen takanansa, olisin voinut lävistää hänet takaapäin luodilla. Salainen vaisto ja osaksi myöskin ihmettelemisen tunne esti minut. Sormeni oli liipasimella, mutta en voinut ampua.
Hän ei saa päästä pakoon! Hän lähestyy metsänreunaa! Hän ei saa päästä viidakkoon! Minun on pysäytettävä hevonen.
Etsin paikkaa, johon tähtäisin. Jos ampuisin lautasiin, voisi se mahdollisesti päästä käsistäni. Mihinkähän tähtäisin?
Tässä silmänräpäyksessä eläin joko omasta vaistostaan tahi ratsastajan polvien vaikutuksesta kääntyi ja nelisti pois toiseen suuntaan. Tarkoitus oli meidän välimatkamme pidentäminen. Se onnistuikin; mutta samalla se antoi minulle halutun ampumisen tilaisuuden, kun mustangin kylki kääntyi minua kohti; laukaisin ja lähetin luodin eläimen arimpaan paikkaan. Se hypähti ainoan ja viimeisen kerran ja syöksyi maahan.
Silmänräpäyksessä oli ratsastaja irtautunut ratsustansa ja seisoi suorana sen vierellä. Peljäten hänen kentiesi vielä koettavan paeta viidakkoon, ryntäsin esiin revolveri kädessäni ja tähtäsin hänen päähänsä. Mutta hän ei koettanutkaan paeta eikä tehdä vastarintaa. Päinvastoin hän seisoi käsivarret ristissä, välinpitämättömänä häneen tähdätystä ampuma-aseesta, ja sanoi, katsoen minua suoraan silmiin, mitä kylmimmällä äänellä: — No matame, amigo! Soy muger! (Älkää minua tappako, ystäväni! Olen nainen!)
Tämä selitys minua tuskin hämmästytti; olinpa puoleksi siihen valmistautunutkin. Hurjasti ratsastaessamme olin huomannut pari seikkaa, jotka saivat minut epäilemään, että takaa-ajamani vakooja oli nainen. Mustangin hypätessä kaivannon yli oli tuuli tarttunut hänen vaippansa laajaan liepeeseen ja pitänyt sitä jonkun silmänräpäyksen ilmassa liehumassa. Hänen samettinen liivinsä, levätinkaltainen hameensa, vartalon muoto, kaikki näytti minusta liian omituiselta miehiselle, vaikka kuinkakin nuorelle ratsastajalle. Hänen silkinhieno ja vaaleanruskea tukkansa oli myöskin noista kiivaista liikkeistä valunut alas ja riippui kahtena paksuna palmikkona hevosen lautaselle. Sitäpaitsi oli minun onnistunut mustangin viimeisessä hyppäyksessä nähdä ratsastajan kasvot läheltä syrjästä. Ei kenenkään miehen, ei troijalaisen paimenen, ei Adoniksen eikä Endymionin kasvot olleet niin ihanasti luodut kuin nämä. Varmaankin hän oli nainen. Tuo äsken mainittu tunnustus lopetti minun arvailuni, mutta se ei, kuten sanottu, herättänyt minun kummastustani.