Ääni ja tapa, jolla tuo tunnustus tehtiin, minua kuitenkin kummastutti. Se ei ilmaissut pelkoa, vaan se lausuttiin yhtä kylmäverisesti kuin jos kaikki olisi ollut leikkiä. Surullisena, vaan ei rukoilevana, kaikui hänen äänensä, kun hän laskeutui maahan polvillensa ja painoi huulensa mustangin kuonoon sekä lausui:
— Ay-de-mi! muerte! muerte! (Oi minua! Kuollut! Kuollut!)
— Nainenko olette? kysyin, ollen hämmästyvinäni.
Kysymykseeni en saanut vastausta; hän ei edes katsahtanutkaan ylös.
— Oi minua! Lola-parkani! lausui hän yhtä tyynesti, ikäänkuin tuo kuollut mustangi olisi ollut hänen ajatustensa ainoana esineenä, ja minä, tuo aseilla varustettu murhaaja, viidenkymmenen peninkulman päässä.
— Nainen! lausuin vielä kerran hämilläni, tuskin tietäen, mitä sanoinkaan.
— Niin, sennor! En mitään muuta… Mitä te tahdotte?
Näin sanoen hän nousi ja seisoi sitte edessäni, näyttämättä vähintäkään pelkoa. Hänen vastauksensa oli niin odottamaton sekä ääneltä että sisällöltä, etten voinut pidättää nauruani.
— Teillä on hauskaa, sennor. Te olette saanut minut suuttumaan; olette tappanut lemmikkini.
En unohda sitä silmäystä, joka näitä sanoja seurasi: siinä oli yhtyneenä murhe, viha, ylenkatse ja ylpeys. Nauruni tukahtui heti; tunsi itseni nöyryytetyksi tämän uljaan olennon edessä.