— Sennorita, vastasin minä, — kadun kovin mutta pahemminkin olisi voinut käydä… revolverini olisi kentiesi voinut kohdistua teihin itseenne, jos ei eräs epäluulo…
— Carrambo! huudahti hän, minut keskeyttäen, se ei olisi ollut pahempaa! Minä pidin paljon tästä eläimestä… pidin kuin omasta hengestäni… kuin isäni hengestä… Lola-parka!…
Ja samalla kiersi hän käsivartensa mustangin kaulalle ja painoi jälleen huulensa sen sametin pehmeään kuonoon. Ummistaen sitte hiljaa sen silmät, nousi hän jälleen seisoalleen, ollen siinä käsivarret ristissä ja katsellen katkeran näköisenä tuota hengetöntä hevosta. Tuskinpa tiesin, miten minun tuli käyttäytyä. Olin hämilläni. Olisinpa antanut kuukauden palkkani, jos sillä olisin voinut herättää tuon täplikkään mustangin henkiin; mutta koska tämä ei ollut mahdollista, mietin jotakin keinoa sen omistajan hyvittämiseksi. Eräs ajatus johtui mieleeni, joka lupasi päästää minut pulastani. Rikkaiden meksikolaisten halu saada meidän isoja amerikkalaisia hevosiamme oli tunnettu koko joukossamme. Nämä rikkaat, joilla oli halu loistaa ajelupaikoilla, maksoivat niistä usein mahdottomia hintoja. Meillä oli monia puhdasveristä hevosta, ja yhden niistä arvelin olevan tervetulleen naisellekin, joka oli kadottanut lemmikkihevosensa. Esitin tarjoukseni niin hienotunteisesti kuin suinkin voin.
— Kuinka, sennor! huudahti hän, polkien jalkaansa, että kannuksensa helisivät. — Hevostako minulle? Katsokaa tuonne, jatkoi hän, osoittaen kentälle — katsokaa tuonne, sennor! Siellä on tuhansia hevosia; ne ovat minun. Punnitkaa nyt tarjouksenne arvo. Puuttuuko minulta hevosia?
— Mutta sennorita, änkytin puolustautuen — nämä hevoset ovat kotimaista rotua; se, jota minä tarjoaisin…
— Oh! huudahti hän, keskeyttäen sanani ja osoittaen mustangia; — en olisi tahtonut vaihtaa tätä kaikkiinkaan teidän sotajoukossanne oleviin hevosiin. Ei yksikään niistä ole sen vertainen.
Suorastaan minuun kohdistettu halveksuminen ei olisi aiheuttanut puoleltani vastalausetta, mutta tämä loukkaus sen teki. Hän oli herättänyt turhamielisyyteni, voisinpa milt'ei sanoa itserakkauteni. Jokseenkin närkästyneenä vastasin:
— Yksi kuitenkin on, sennorita.
Näin puhuessani vilkasin "Muroon". Hänen katseensa seurasi, ja muutaman silmänräpäyksen seisoi hän vaiti. Tutkistelin hänen silmiänsä: ne loistivat ihastuksesta, tähystellessään jalon ratsuni miellyttävästi kaarevaa vartaloa. Se näyttikin tällä hetkellä uljaalta. Tuon ankaran ratsastuksen kestäessä oli vaahtoa irtautunut sen huulilta ja räiskynyt kaulalle sekä rinnalle, kauniiksi vastakohdaksi sen kiiltävänmustalle karvalle. Sen kupeet paisuivat ja laskivat aaltomaisesti tasaisin liikkein ja höyry tuprusi sen veripunaisista sieramista. Sen silmät hehkuivat vielä ja sen kaula kaarehti uljaasti, ikäänkuin se itsekin olisi tietänyt viime voitostansa ja siitä huomiosta, jota se nyt herätti.
— Te olette oikeassa, cavallero, lausui hän vihdoin ajatuksiinsa vaipuneena, — hevosenne on todellakin omani vertainen.