— Niin kyllä. Syistä, jotka jo tiedätte, en uskaltanut kutsua teitä kotiimme ja olen sentähden valinnut tämän kauniin paikan vastaanottohuoneekseni. Miltä se teistä näyttää?
— Teidän seurassanne, sennorita, näyttäisi minusta rumakin paikka paratiisilta.
— Älkää imarrelko, pyydän. Olkaamme täydellisesti avosydämisiä toisillemme.
— Kaikesta sydämestäni myönnyn ehdotukseenne. Avosydämisyyttä juuri toivon, sillä, totta puhuakseni, olen tullut tänne juuri sitä varten.
— Avosydämisyyttä?
— Aivan niin; mutta koska puhutte avosydämisyyden puolesta, haluaisin ensin tehdä teille kysymyksen.
— Hyvä kapteeni! Sanokaa pois! Vastaan teille aivan vilpittömästi.
— Noh, sennorita, sittenpä tahdon teiltä ensiksi kysyä, kuka on tuo
Cyprio, jota odotatte?
— Cyprioko! Ha, ha haa! Kukapa Cyprio olisi muu kuin minun palvelijani, hän joka toi teille minulta sanan. Mutta tuossapa hän itsekin on. Halloo, Cyprio! Sinä saat palata kotiin. Carrambo, kapteeni! Sekä hän että te olette olleet kovin joutuisia. En odottanut teitä vielä puoleen tuntiin, mutta te soturit olette pian satulassa. Sitä parempi, sillä rupeaa tulemaan myöhä, ja minulla on teille koko joukko sanomista.
Ajatukseni selkenivät. Cyprionhan olin kohdannut metsän siimeksessä; pojalla oli asiaa minulle, ja sentähden hän minua huusi. Minua odotettiin tänne, minun takiani katsottiin kelloa ja oltiin huolestuneena.