Äkkiä ilmestyi hänen huulillensa hymy, jossa näin, tahi luulin näkeväni, välinpitämättömyyden iloisen huolettomuuden. Minulle tämä oli uusi tuskan hetki. Hän jatkoi:
— Ja nyt, kapteeni, mitä tahdotte minun tekevän?
Hämmästyin, enkä vastannut mitään.
— Tahdotte sanomaan, että teitä lemmin?
— En, sennorita, pelkään liian paljon vastaustanne.
— Te, urhoollinen kapteeni, joka rohkeasti menette pariakymmentä vihollista vastaan, ette rohkene kysyä naiselta, rakastaako hän teitä!
Surullinen hymy oli ainoa vastaukseni tähän katkeraan ivaan.
— Ah, kapteeni, hän jatkoi, — sitä en voi uskoa. Tämän peljätyn kysymyksen olette usein ennenkin tehneet… usein, pelkäänpä liiankin usein.
Katselin häntä kummastellen. Hänen äänessään oli hieman katkeruutta. Tuo iloinen hymy oli kadonnut; hänen silmäluomensa olivat vaipuneet ja hän silmäili maahan.
Oliko tämä todellisuutta vai pelkkää luuloa? Kentiesi jonkun odottamattoman pilan alku? Joku uusi ivan purkaus?