— Sennora, sanoin; olkoon tuo edellytys totta tahi ei, mitäpä te siitä?
Hän vastasi minulle kummallisella hymyllä. Minusta siinä näytti olevan surumielisyyttä.
— Entistä emme voi muuttaa, sanoi hän, keskeyttäen ajatukseni, emme! Mutta nykyisyys… sanokaa uudestaan… sanokaa minulle uudestaan että lemmitte minua.
— Lemmin!… Niin, sennorita.
— Ja minulla on teidän sydämenne… koko sydämenne?
— En milloinkaan… voi toista rakastaa.
— Kiitos, kiitos!
— Eikö muuta kuin kiitos, Isolina? Hetkisen oli hän vaiti, silmät pois käännettyinä; hän näytti taistelevan kiivaiden tunteiden kanssa.
— Enemmän kuin sen, vastasi hän viimein — kiitollisuuteni! Vielä kolme seikkaa… jos ne riittävät näyttämään kiitollisuuttani.
— Mainitse ne!