Olimme hyvästelleet näillä suloisilla, paljon lupaavilla sanoilla: "huomiseen vain!" Huomenna jälleen tavattaisiin. Huomenna ja taasen seuraavana huomenna tulisimme tähän kauniiseen paikkaan, kertoisimme tunteistamme, uudistaisimme suloiset uskollisuudenvalamme.
Valitettavasti ei tämä jokapäiväinen autuus tullut pitkälliseksi. Tuli eron hetki. Meidän täytyi erota, ei tuolla kauniilla lupauksella: "huomenna", "tänä iltana", vaan pitkiksi viikoiksi, kuukausiksi, kentiesi vuosiksi… epämääräiseksi ajaksi… kunnes sota oli loppunut. Oi, julma sota! Ei ikinä ollut miekkani tuntunut minusta niin raskaalta!
Syntyi riita lemmen ja velvollisuuden välillä. Ei, ei velvollisuuden: olisinhan voinut pistää miekkani tuppeen kenellekään vääryyttä tekemättä. Minä olin, kuten jo olen maininnut, pelkkä seikkailija. Sillä maalla, jonka edestä sodin, ei ollut mitään oikeuksia minuun. Syy, miksi en lippuani jättänyt, oli tykkänänsä toinen. Minä, köyhä seikkailija, en voinut enkä tahtonut pyytää tämän runsaslahjaisen tytön kättä, muuten kuin tasa-arvoisena. Rikkaudessa en luultavasti koskaan vetäisi hänelle vertoja, mutta maine on rikkauden vertainen, ja kunnian voi asettaa kauneuden rinnalle. Kentiesi joskus palajaisin arvolla sekä maineella koristettuna, ja silloin… Mutta kaikista näistä toiveista huolimatta oli ero kuitenkin katkera. Raskaalta tuntui vastustaa niitä kuumia silmäyksiä, jotka rukoilivat minua jäämään, kauhealta lausua viimeiset jäähyvästit.
Lupasimme toisillemme ikuista uskollisuutta samalla kukkulalla, joka oli ollut meidän ensimäisten valojemme todistajana. Olimme antaneet samat lupaukset sadat kerrat ennenkin, mutta emme koskaan niin surullisella mielellä kuin nyt, nyyhkien ja itkien. Kun tuo valkoisiin puettu olento katosi näkyvistä lehdon peittoon, tuntui minusta ikäänkuin aurinko olisi äkkiä pimennyt. Mutta en viipynyt enää kauemmin, vaikka mieli olisi tehnyt unelmoida tuntikausia tällä pyhällä paikalla. Velvollisuus, tämä ankara herra, kutsui minua pois. Aurinko oli jo laskemaisillaan, ja seuraavan päivän hämärässä piti minun olla joukkoineni matkalla. Olin juuri palaamaisillani ja aijoin tavallisen varovaisuuteni mukaan ratsastaa kukkulalta päinvastaiseen suuntaan kuin Isolina, kun minulla samassa rupesi tekemään mieli saada vielä kerran nähdä lemmittyäni. Nyt olisi hänen jo pitänyt ennättää kotiinsa. Aijoin ratsastaa aivan maatilan läheltä; kentiesi saisin nähdä hänet katoksella, nähdä silmäyksen… käden viittauksen… kentiesi kuulla tuulen tuovan tuon suloisen rukouksen: Jumala kanssasi!… jotakin sellaista odotin.
Hevoseni näkyi aavistavan ajatukseni; tuskin odottaen ohjaustani läksi se liikkeelle samaa polkua, jota Isolina oli mennyt.
En ollut ehtinyt viittäsataa askelta, kun kuulin ääniä taajasta metsästä suoraan edestäni, selvästi sangen läheltä. Rajalla vietetyt monet vuodet olivat minussa herättäneet vaistomaista varovaisuutta, ja miltei koneellisesti pysähdytin hevoseni sekä kuuntelin.
Eräs nainen puhui, ja minä tunsin heti hänen äänensä. Ei ollut muita kuin yksi, jonka ääni voi soida noin heleästi. Mutta kenen kanssa hän puhui? Kenen oli hän sattunut kohtaamaan tällä paikalla, metsän keskellä? Hän vaikeni. Jännitettynä minä kuuntelin vastausta. Se tulikin. Hyvä Jumala! Se oli Rafael Ijurran ääni.
Selittämätön tunne valtasi minut; se ei ollut mustasukkaisuutta, sillä siksi minä olin kylläksi luottava, mutta kuitenkin, häpeän sitä tunnustaa, tunsin jotakin sen laatuista. Niinkö pian… näiden kalliiden valojen, näiden kyynelten ja tulisten suudelmain jälkeen… oi, häpeä!
Laskeusin satulasta ja lähestyin puhuvia hiipien ja äänettömin askelin kuin jaguari. Hyvin opetettu hevoseni seisoi itsestään paikallansa, missä olin astunut satulasta; ei ollut pelkoa, että sen kavionkopse olisi minua ilmaissut.
Askel askeleelta lähestyin, erottaen käsilläni varovasti puiden oksat. Erään palmun lehdet minua kaihtivat; ne kasvoivat pystysuorassa ikäänkuin isot viuhkat, eikä tarkinkaan silmä olisi voinut huomata rauhanhäiritsijän tuloa niiden muodostaman suojuksen takaa. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua seisoin erään pienen aukean laidassa ja näin lehtien välitse morsiameni ja hänen orpanansa.