13
KUINKA KÄSITTELEN AIHEITANI
(I, 50)

Järki on kaikkiin aiheisiin sopiva työase ja sekaantuu kaikkeen; siitä syystä käytän kaikenlaisia tilaisuuksia koetellakseni sitä näissä tutkielmissa. Jos sattuu eteeni aihe, jota en ymmärrä, niin juuri siitä syystä yritän sitä, luotien kahlauspaikkaa jo hyvin kaukaa; ja sitten, jos huomaan sen kokoiselleni liian syväksi, pysyttelen rannalla: ja tietoisuus siitä, etten pysty pääsemään ylitse, on merkkinä järkeni tehoisuudesta, vieläpä niitä merkkejä, joista se on eniten ylpeä. Toisen kerran taas, tyhjän ja mitättömän aiheen sattuessa, koettelen nähdäkseni, keksiikö järkeni, millä antaa sille sisällystä ja millä tukea ja pönkittää sitä; milloin taas jaloittelen sitä ylevässä ja paljon pohditussa aiheessa, joissa se ei voi keksiä mitään itsestään, koska tie siinä on niin raivattua, että se voi kulkea vain toisten jälkiä: siinä se huvitteleikse valitsemalla sen ladun, joka sen mielestä on paras, ja tuhansista poluista se sanoo tämän tahi tuon olevan parhaiten valitun. Otan umpimähkään ensimmäisen eteeni sattuvan aineen; ne ovat minulle yhtä hyviä, enkä koskaan aiokaan käsitellä niitä kokonaan; sillä en näe minkään asian kokonaisuutta; eivätpä sitä tee nekään, jotka lupaavat sen näyttää. Sadasta osasta ja puolesta, jotka jokaisella asialla on, otan yhden, milloin vain vähän maistaakseni, milloin kepeästi koskettaakseni, ja joskus nipistääkseni luuhun asti; teen siihen piston, en niin laajalti, vaan niin syvälle kuin suinkin saatan, ja useimmiten käyn niihin kernaasti käsiksi katselemalla niitä jossakin tavallisesta poikkeavassa valaistuksessa. Rohkenisin käsitellä jotakin ainetta perinpohjin, jos tuntisin itseäni vähemmin ja erehtyisin kykenemättömyydestäni. Kun sirotan sanan sinne, toisen tänne, ikäänkuin kankaastaan irtileikattuja näytetilkkuja, erillisiä, suunnitelmattomia, jotka eivät mitään lupaa, niin en ole velvollinen tekemään niistä täyttä totta, enkä itse pitämään niistä kiinni, muuttamatta kantaa, kun mieleni tekee, ja antautumatta epäilykseen ja epävarmuuteen ja pääasialliseen esitysmuotooni, joka on tietämättömyys.

14
RUKOUKSISTA
(I, 56)

Jumalan vanhurskaus ja mahtavuus ovat erottamattomat: turhaan me lumoamme avuksemme hänen voimaansa huonossa asiassa. Meillä täytyy, ainakin sillä hetkellä, kun häntä rukoilemme, olla sielumme puhtaana ja vapaana paheen intohimoista, muutoin ojennamme itse hänelle vitsat, joilla hän meitä rankaisee: sen sijaan että parantaisimme vikamme, teemme sen kahta pahemmaksi näyttämällä sille, jolta meidän on pyydettävä anteeksi, sieluntilaa, joka on täynnä kopeutta ja vihaa. Siitä syystä en kernaasti kiittele niitä, joiden näen useimmin ja tavallisimmin rukoilevan Jumalaa, elleivät rukouksen läheiset teot todista minulle jotakin parannusta ja korjaantumista,

si, nocturnus adulter,
tempora santonico velas adoperta cucullo.[106]

Ja sellaisen ihmisen mielentila, joka sekoittaa inhoittavaan elämään jumalallisuutta, näyttää olevan tavallaan tuomittavampi kuin ihmisen, joka on johdonmukainen ja kaikessa kevytmielinen; siitä syystä kieltää kirkkomme joka päivä osallisuutensa ja yhteytensä edun johonkin suureen pahuuteen piintyneiltä luonteilta. Me rukoilemme totutusta tavasta, tahi paremmin sanoen, me luemme tahi lausumme rukouksiamme; ne ovat lyhyesti sanoen pelkkiä ulkonaisia eleitä; ja minusta on vastenmielistä nähdä ihmisten tekevän kolme ristinmerkkiä ruokasiunausta luettaessa ja yhtä monta ruuasta kiitettäessä (sitäkin vastenmielisempää, kun se on merkki, jota kunnioitan ja alituisesti käytän, vieläpä haukotellessani), ja sillä välin, kaikkina muina päivän hetkinä, nähdä heidät vihan, ahneuden ja vääryyden töissä; aikansa paheille ja aikansa Jumalalle, ikäänkuin sovitun tasajaon nojalla. On ihmettä nähdä tehtävän peräkkäin niin erilaisia tekoja niin yhteen menoon, ettei tunnu minkäänlaista keskeytystä eikä heikkenemistä edes rajakohdilla eikä siirryttäessä toisesta toiseen. Mikä merkillinen omatunto se liekään, joka voi pysyä levollisena, vaalien samassa tyyssijassa, niin sopuisassa ja rauhallisessa seurustelussa, rikosta ja tuomaria?

Mies, jonka ajatuksia haureellisuus alati hallitsee, ja joka ymmärtää sen sangen inhoittavaksi Jumalan silmissä, mitä hän sanoo Jumalalle, puhuessaan hänelle siitä?... Entäs ne, jotka perustavat kokonaisen elämän hyödylle ja voitolle synnistä, jonka tietävät kuolemansynniksi? Kuinka paljon meillä onkaan yleisesti hyväksyttyjä ammatteja ja toimialoja, jotka sisimmältä olemukseltaan ovat paheellisia? Entäs se, joka avaten minulle sydämensä kertoi minulle tunnustaneensa ja harjoittaneensa kokonaisen ikäkauden mielestään hyljättävää ja hänen sydämensä uskon kanssa ristiriitaista uskontoa, jottei menettäisi arvoansa ihmisten silmissä ja virkojensa tuottamaa kunniaa, miten saattoi hän sydämessään suvaita moista puhetta? Millä kielellä puhuvat sellaiset moisesta asiasta vanhurskaalle Jumalalle?...

Xenophonin teoksissa on muistaakseni eräs kohta, jossa hän osoittaa, että meidän tulee harvemmin rukoilla Jumalaa, koska emme helposti voi niin usein kohottaa sieluamme siihen vakavaan, puhtaaseen ja hartaaseen tilaan, jossa sen tulee olla sitä tehdessämme: muutoin rukouksemme eivät ole vain turhia ja hyödyttömiä, vaan jopa paheellisiakin. "Anna meille syntimme anteeksi", sanomme me, "niinkuin mekin anteeksi annamme niille, jotka meitä vastaan rikkovat"; mitä me sillä sanomme muuta, kuin että tarjoamme hänelle sielumme puhtaana kostonhimosta ja vihan vimmasta? Kuitenkin me pyydämme Jumalaa ja hänen apuansa yhteen juoneen syntiemme kanssa ja houkuttelemme häntä vääryyteen,

quae nisi seductis nequeas committere divis.[107]