18
KIDUTUKSESTA
(II, 5)
Kidutukset ovat vaarallinen keksintö ja näyttävät minusta olevan keinoja pikemmin kärsivällisyyden koettelemiseksi kuin totuuden ilmisaamiseksi. Sekä se, joka voi ne kestää, salaa totuuden että se, joka ei voi niitä kestää. Sillä miksi tuska pikemmin panee minut tunnustamaan totuuden kuin puhumaan sellaista, mikä ei ole totta? Ja toiselta puolen, jos se, joka ei ole tehnyt sitä, mistä häntä syytetään, on kylliksi kärsivällinen kestääkseen nuo piinat, niin miksi ei sitä ole myöskin se, joka on sen tehnyt, kun hänellä on luvassa niin kaunis palkinto kuin hänen henkensä? Luullakseni tämä keksintö perustuu omantunnon voiman huomioon ottamiseen: sillä jos kidutettu on syyllinen, näyttää se auttavan kidutusta saamaan hänet tunnustamaan rikoksensa ja heikontavan hänen kestämiskykyään ja toiselta puolen vahvistavan syytöntä kestämään kidutuksen. Todellisuudessa se on sangen epävarma ja vaarallinen keino: mitä ihminen ei sanoisi, mitä hän ei tekisi välttääkseen niin kovia tuskia?
Etiam innocentes cogit mentiri dolor.[115]
Ja siitä voi olla seurauksena, että ketä tuomari on kiduttanut, jottei tuomitsisi häntä kuolemaan viattomana, sen hän tuomitsee kuolemaan viattomana ja kidutettuna. Tuhannet ja taas tuhannet ovat senvuoksi ottaneet omalletunnolleen valheellisia tunnustuksia... Mutta oli miten oli; sanotaan, että se on pienin paha, minkä inhimillinen heikkous on osannut keksiä, minun mielipiteeni mukaan kuitenkin sangen epäinhimillisesti ja hyödyttömästi.
Useat kansat, ollen siinä suhteessa vähemmän barbaarisia kuin Kreikan ja Rooman kansat, jotka niitä barbaareiksi sanovat, pitävät kauheana ja julmana kiduttaa ja murjoa ihmistä, jonka syyllisyydestä vielä ollaan epätietoisia. Minkäs hän mahtaa teidän tietämättömyydellenne? Ettekö loukkaa oikeutta, kun, jotta ette tappaisi häntä ilman syytä, teette hänelle pahempaa kuin jos hänet tappaisitte? Huomataksenne, että niin on laita, katsokaa, kuinka monta vertaa mieluummin hän kuolee ilman syytä kuin kestää tuon tutkinnon, joka on kuolemanrangaistusta tuskallisempi ja usein ankaruudellaan jo ennakolta on kuolemanrangaistuksena ja panee sen toimeen.
19
ONKO SALLITTUA PUHUA ITSESTÄÄN?
(II, 6)
Tämä kertomus niin vähäpätöisestä tapahtumasta[116] on jokseenkin joutava, jollen siitä olisi saanut opetusta itselleni... Jokainen on, kuten Plinius sanoo, itselleen sangen hyväksi opiksi, jos hän vain osaa visusti tarkata itseään. Tätä taitoa minulla ei ole, vaan koetan sitä oppia; eikä se ole toisten antamaa opetusta, vaan omaani; ja senvuoksi ei pantane minulle pahaksi, jos neuvon sitä toisellekin: mikä minulle on hyödyllistä, saattaa kenties olla hyödyksi toisellekin. Muutoin en pilaa mitään, käytän vain omaani; ja jos menettelen hullusti, niin teen sen omalla kustannuksellani ja vahingoittamatta ketään; sillä se on hulluutta, mikä kuolee kanssani, jättämättä jälkeläisiä. Meillä ei ole tietoa muuta kuin parista kolmesta muinaisajan kirjailijasta, jotka ovat kulkeneet tätä uraa, emmekä kuitenkaan osaa sanoa, tapahtuiko se ensinkään samalla tavalla kuin tässä, koska emme tunne heistä muuta kuin nimet. Ei kukaan sittemmin ole seurannut heidän jälkiään. On pulmallinen tehtävä, ja pulmallisempi kuin luulisi, seurata sellaisen kulkurin jälkiä kuin sielumme on, tunkea läpi sen sisimpien sopukoiden läpikuultamattomain syvyyksien, valikoida ja kiinnittää paperille niin monta pikkupiirrettä sen liikkeistä; ja se on uutta ja tavatonta huviketta, joka vieroittaa meidät ihmisten tavallisista askareista, niin, suositelluimmistakin. Moneen vuoteen ei minulla ole ollut muuta ajatusteni esinettä kuin itseni, en ole tarkannut enkä tutkinut muuta kuin itseäni; ja jos tutkin muuta, niin teen sen vain sovittaakseni sen ylleni tahi paremmin sanoen sisääni; enkä luullakseni ensinkään tee väärin, jos, niinkuin tehdään muissa verrattomasti vähemmän hyödyllisissä tieteissä, ilmoitan mitä tässä olen oppinut, jos kohta en ole kovinkaan tyytyväinen edistykseeni siinä. Ei ole toista niin vaikeata eikä varmaan niin hyödyllistä kuvausta kuin itsensä kuvaaminen: vielä täytyy paneutua koruihinsa, laitella ja järjestellä asuansa lähteäksensä ulos maailman markkinoille; mutta koristelenhan itseäni lakkaamatta, sillä kuvailen itseäni lakkaamatta. Yleinen tapa on leimannut itsestään puhumisen paheeksi ja kieltää siitä itsepintaisesti, vihaten kerskailua, joka aina näyttää olevan eroittamaton todistuksista, joita joku esittää itsestään: tämä on samaa kuin jos lapselta, kun pitäisi niistää hänen nenänsä, reväistäisiin nenä päästä pois.
In vitium ducit culpae fuga.[117]