Jos tahdomme, että lapsemme meitä rakastavat, jos tahdomme riistää heiltä aiheen toivottamaan meidän kuolemaamme (vaikkakaan ei mikään aihe niin kauheaan toivomukseen voi olla oikeutettu eikä anteeksiannettava, nullum scelus rationem habet),[119] niin olkaamme järkeviä ja tehkäämme heidän elämänsä niin rikkaaksi kuin voimme. Sitä varten meidän ei pitäisi mennä naimisiin niin nuorina, että joudumme olemaan melkeinpä samanikäisiä kuin he, sillä tästä epäkohdasta johtuu meille monia suuria vaikeuksia, tarkoitan erikoisesti aatelistolle, joka on sellaisessa asemassa, että se voi olla joutilaana, ja joka, kuten sanotaan, elää vain koroillaan; sillä muissa yhteiskunnan luokissa, joissa eletään ansiota varten, on lasten lukuisuus ja mukana olo taloudellinen etu: kukin heistä on uusi rikastumisen apukeino ja väline...

Vihaan tuota tapaa, joka kieltää lapsia käyttämästä puhuttelusanaa "isä" ja käskee heitä käyttämään muukalaista sanaa, muka kunnioittavampana, ikäänkuin luonto ei oikein riittävästi olisi pitänyt huolta meidän arvovallastamme. Me nimitämme kaikkivaltiasta Jumalaa isäksi emmekä siedä, että lapsemme nimittävät meitä samoin. Olen korjannut tämän erehdyksen perheessäni. On myöskin hulluutta ja vääryyttä olla sallimatta asianmukaisessa iässä olevien lasten seurustella tuttavallisesti isiensä kanssa ja koettaa yhä osoittaa heitä kohtaan töykeää ja ylenkatseellista kopeutta, toivoen siten voivansa pitää heitä pelonalaisina ja tottelevaisina: sillä se on sangen hyödytöntä ilveilyä, joka tekee isät ikäviksi ja, mikä on pahempaa, naurettaviksi lapsille. Heillä on hallussaan nuoruus ja voimat ja siis myöskin maailman kannatus ja suosio, ja he ottavat ivallisesti vastaan nuo ynseät ja tyrannimaiset ilmeet mieheltä, jolla ei ole enää verta sydämessä eikä suonissa: ne ovat oikeita linnunpelättimiä. Vaikka voisinkin tehdä itseni pelätyksi, niin tahtoisin kuitenkin mieluummin tehdä itseni rakastetuksi; vanhuudella on niin monenmoisia puutteellisuuksia, niin paljon heikkoutta, se on niin omansa halveksittavaksi, että parasta, mitä se voi voittaa, on omaistensa myötätunto ja rakkaus; komentaminen ja pelko eivät enää ole sen aseita.

Olen nähnyt erään, joka nuoruudessaan oli ollut ankara komentamaan; kun on tullut vanhuus, niin hän, vaikka elääkin niin terveenä kuin mahdollista on, lyö, puree, kiroilee, on tuittupäisin isäntä koko Ranskassa; hän kuluttaa itsensä huolenpidolla ja valppaudella. Mutta tuo kaikki ei muuta ole kuin ilveilyä, jossa perhekin salaa vehkeilee mukana; ullakon, kellarin, jopa hänen kukkaronsakin käyttö on parhaasta päästä muiden hallussa, hän vain vaalii pussissaan niiden avaimia hellemmin kuin silmäteräänsä. Hänen tyytyessään säästeliääseen ja niukkaan ruokakomentoonsa, vallitsee hänen talonsa eri kolkissa täysi mässäily, peli ja tuhlailu; siellä kaikki latelevat toisilleen juttuja hänen tyhjänpäiväisestä kiukustaan ja valvonnastaan. Jokainen pitää vahtia häntä vastaan; jos joku palvelijapoloinen sattuu mieltymään häneen, niin yks kaks tehdään tämä hänen epäluulonsa alaiseksi, johon ominaisuuteen vanhuus niin helposti itsestään piintyy. Kuinka monet kerrat hän onkaan kerskaillut minulle, miten hän piti väkeään aisoissa ja miten tarkasti nämä häntä tottelivat ja kunnioittivat; kuinka selvillä hän olikaan asioistaan!

Me solus nescit omnia.[120]

Kun herra marsalkka de Montluc vainaja oli menettänyt poikansa, joka kuoli Madeiran saarella ja oli todella urhea aatelismies sekä antoi suuria toiveita itsestään, puhui hän minulle paljon paitsi muista suruistaan siitä mielipahasta ja sydänsurusta, jota hän tunsi sen johdosta, ettei koskaan ollut avannut sydäntänsä pojalleen. Tämän isällisen arvokkuuden ja teennäisyyden oikun vuoksi hän oli menettänyt otollisen tilaisuuden oppia pitämään pojastaan ja oikein tuntemaan hänet ja myöskin ilmaista hänelle, kuinka äärettömän lämmintä ystävyyttä hän tunsi häntä kohtaan ja kuinka suuren arvon hän antoi hänen miehuudellensa. "Ja tuo poika parka", sanoi hän, "ei nähnyt minusta muuta kuin töykeän ja hyvin halveksivaisen käytöstavan ja lähti luotani siinä luulossa, etten osannut häntä rakastaa enkä pitää hänen ansionsa mukaisessa arvossa. Kenen ilmaistavaksi jätin tuon tavattoman hellyyden, jota tunsin sielussani häntä kohtaan? Eikö juuri hänen pitänyt saada siitä koko ilo ja koko kiitollisuus? Pakoitin ja piinasin itseäni pitämään kasvoillani tuota joutavanpäiväistä naamaria ja menetin siten hänen seuransa tuottaman ilon ja samalla hänen rakkautensa, jota hän saattoi tuntea minua kohtaan vain varsin laimeasti, hän kun ei koskaan ollut saanut minulta muuta kuin tylyyttä eikä tuntenut minun taholtani muuta kuin tyrannimaista kohtelua."

Mielestäni tämä valitus oli perusteltu ja järkevä; sillä, niinkuin tiedän liiankin varmasta kokemuksesta, ystävämme menetettyämme ei ole toista niin suloista lohdutusta kuin se, jonka meille tuottaa tietoisuus siitä, ettemme ole mitään unohtaneet sanoa heille ja että olemme avanneet heille sydämemme täydellisesti ja kokonaan. Oi ystäväni! Olenko tullut paremmaksi siitä, että minulla on ollut hän, vai huonommaksi? Varmaan paljon paremmaksi. Hänen kaipuunsa on minulle lohdutukseksi ja kunniaksi. Eikö ole elämäni hurskas ja mieluisa tehtävä viettää ainaisesti hänen hautajaisiaan? Onko tämän vaillaolon vertaista nautintoa? Avaan sydämeni omaisilleni mikäli voin ja ilmaisen heille sangen kernaasti myötätuntoisen mieleni ja arvosteluni heistä kuten kaikista muista; kiiruhdan paljastamaan itseni, sillä en tahdo, että siitä erehdytään suuntaan tahi toiseen.

21
ERI KIRJAILIJOISTA
(II, 10)

En ensinkään epäile, että usein joudun puhumaan asioista, joita mestarit alallaan ovat käsitelleet paremmin ja oikeammin. Koettelen tässä pelkästään luontaisia kykyjäni, enkä ensinkään hankittuja; ja ken saa minut kiinni tietämättömyydestä, se ei tee mitään minulle vastenmielistä, sillä vaikea olisi minun vastata puheistani toisille, kun en vastaa niistä itsellenikään, enkä ole niihin tyytyväinen. Ken on tiedettä etsimässä, hän myöskin urkkikoon sitä sieltä, missä se asustaa; minä tunnustan kaikkein vähimmin sen erikoisalakseni. Nämä ovat omia mietteitäni, joilla en koeta tehdä tunnetuksi asioita, vaan itseni: ne tulen ehkä kerran tuntemaan, tahi olen ne ennen tuntenut, sikäli kuin sattuma on ohjannut minut niihin kohtiin, joissa ne olivat selvitettyinä; mutta en muista niitä enää, ja jos olenkin yhtä ja toista lukenut, niin minussa ei ole miestä pitämään mitään muistissani: siispä en varmasti takaa mitään muuta kuin osoittavani, mihin määrään nousee nykyhetkellä tieto, joka minulla niistä on. Älköön kiinnitettäkö huomiota sisällykseen, vaan muotoon, jonka sille annan: nähtäköön siitä, mitä lainaan, olenko osannut valita sellaista, mikä on omansa korottamaan tahi tukemaan näkökohtaa, joka aina on minun omaani; sillä panen toiset sanomaan, en ennenkuin olen puhunut, vaan sen jälkeen, mitä kieleni tahi ymmärrykseni heikkouden vuoksi en itse osaa niin hyvin sanoa. En laske lainausteni lukumäärää, vaan punnitsen ne; ja jos olisin tahtonut saada ne vaikuttamaan lukumäärällään, niin olisin esittänyt niitä kahta vertaa enemmän. Ne ovat kaikki, tahi varsin vähää vaille, niin kuuluisilta ja vanhoilta kirjailijoilta, että ne minusta tuntuvat puhuvan kylliksi itse puolestaan, ilman minun suositustani.

Mitä tulee perusteluihin, vertauksiin ja todisteihin, jos siirrän jonkin sellaisen omaan maaperääni ja sulatan sen omiini, niin jätän tahallani sen tekijän mainitsematta, hillitäkseni noita kypsymättömiä ja häikäilemättömiä arvostelijoita, jotka hyökkäävät kaikenlaisten, varsinkin uudempien kirjoitelmien kimppuun, jotka ovat vielä elävien miesten kirjoittamia ja alhaison kielellä, mikä seikka tekee kaikille mahdolliseksi niistä puhumisen ja näyttää takaavan niissä vallitsevan käsitystavan ja niiden tarkoitusperän niinikään alhaisomaisiksi: tahdon, että he antavat minulle tarkoitetun nenäpiuvin Plutarkhokselle ja polttavat näppinsä haukkuessaan Senecaa minussa. Minun täytyy kätkeä heikkouteni näiden suurten auktoriteettien turviin. Olisin iloinen, jos joku osaisi eroittaa puvussani nuo lainahöyhenet, tarkoitan yksinomaan ajatuksen selvyyden ja esityksen suuremman voiman ja kauneuden nojalla, sillä minä itse, joka muistin puutteessa tuon tuostakin olen kykenemätön eroittelemaan niitä niiden alkuperän mukaan, osaan mittaamalla voimani varsin hyvin huomata, että maaperäni ei mitenkään kykene tuottamaan eräitä liian uhkeita kukkasia, joita siinä tapaan siellä täällä, ja että kaikki kotikasvuiset hedelmäni eivät voi niitä korvata.