Seuraavasta olen vastuunalainen: jos olen sekava omissa esityksissäni, jos esityksissäni on itserakkautta ja paheellisuutta, jota en huomaa, tahi en kykene huomaamaan sitä harkitessani; useinhan silmämme eivät näe virheitä, mutta arvostelukyvyn sairaus on siinä, ettemme kykene niitä huomaamaan, kun toinen ne meille paljastaa. Tieto ja totuus voivat asua meissä ilman arvostelukykyä, ja arvostelukyky voi myöskin olla meissä ilman ensinmainittuja; vieläpä tietämättömyyden tunnustaminen mielestäni on kauneimpia ja varmimpia arvostelukyvyn todisteita. Minulla ei ole muuta joukkojeni järjestäjää kuin sattuma: sikäli kuin ajatuksia minulle tulee, kasaan ne kokoon; milloin ne tungeskelevat taajana joukkona, milloin liikkuvat verkalleen rivissä peräkkäin. Tahdon, että nähdään luontainen ja tavallinen käyntini, niin säännötöntä kuin se onkin; menen menoani sellaisena kuin olen; myöskään eivät nämä ole asioita, joista ei olisi lupa olla tietämätön ja puhua epävarmasti ja järjestelmättä. Toivoisin, että minulla olisi täydellisempi asiain ymmärtämys, mutta en tahdo sitä ostaa niin kalliista hinnasta kuin minkä se maksaa. Tahdon viettää lopun elämääni levossa enkä vaivaloisessa työssä: ei ole mitään, minkä vuoksi haluaisin vaivata päätäni, en edes tieteen vuoksi, olkoonpa se niin suuriarvoinen kuin onkin.

Kirjoista en etsi muuta kuin nautintoa hienostuneen huvikkeen muodossa: tahi, jos harjoitan opintoja, en etsi niistä muuta kuin sitä tiedettä, joka käsittelee oman itseni tuntemista ja opettaa minut oikein kuolemaan ja oikein elämään.

Has meus ad metas sudet oportet equus.[121]

Jos tulee eteeni vaikeuksia lukiessani, niin en niillä rasita ajatuksiani: jätän ne sikseen käytyäni kerran tahi pari niiden kimppuun. Jos takertuisin niihin, niin olisin hukassa ja hukkaisin aikani; sillä mielelläni ei ole malttia pitkiin mietteisiin; mitä en huomaa ensi silmäyksellä, sen huomaan vielä vähemmin, jos itsepintaisesti sitä katsoa tuijotan. En saa mitään aikaan ilman hilpeyttä, ja liikanainen pitkittäminen ja jännittäminen häikäisee älyltäni silmät, tekee sen alakuloiseksi ja väsyttää sen. Se tekee näköni epäselväksi ja suuntaa sen hajalle; minun täytyy kääntää katseeni pois ja suunnata ne siihen jälleen kuuroittain: aivan samoin kuin meitä neuvotaan, arvostellaksemme heleänpunaisen kankaan kiiltoa, kuljettamaan katseitamme sitä pitkin, luoden siihen eri silmäyksiä, äkkiä ja useampia kertoja peräkkäin. Jos tämä kirja tuntuu minusta vastenmieliseltä, niin otan toisen, enkä puutu ensinmainittuun muuta kuin hetkinä, jolloin toimettomuudesta johtuva ikävä alkaa vallata mieleni. En juuri ryhdy uudenaikaisiin kirjoihin, koska muinaisaikaiset tuntuvat minusta sisällysrikkaammilta ja voimakkaammilta, en myöskään kreikkalaisiin, koska älyni ei voi tyytyä lapselliseen ja hutilusmaiseen ymmärtämiseen.

Pelkästään hauskoista kirjoista pidän uudenaikaisten joukosta Boccaccion Decameronea, Rabelaisia ja Jean Secondin Baisers nimisiä runoja, jos sopii laskea ne kuuluviksi tähän ryhmään, sopivina huvikseen lukea. Mitä tulee Amadikseen ja muihin sellaisiin kyhäelmiin, niin en edes lapsuudessani ole katsonut niitä mielenkiintoa ansaitseviksi. Sanonpa vielä sen, olkoonpa se uskaliasta tahi häikäilemätöntä, että tätä vanhaa, raskasta sieluani ei enää kykene hivelemään Ariosto eikä edes tuo kunnon Ovidiuskaan; hänen sulavuutensa ja kuvitelmansa, jotka ennen hurmasivat minut, tuskin huvittavat minua nyt enää. Sanon vapaasti mielipiteeni kaikista asioista, niistäkin, jotka mahdollisesti ovat ymmärrykseni yläpuolella ja joiden en mitenkään katso kuuluvan ratkaistaviini: mitä niistä lausun, tarkoittaakin vain minun selvänäköisyyteni määrän ilmaisemista, ei asiain arvostelemista.

Kun Platonin Axiokhe[122] ei minua miellytä, koska se on heikko teos sellaisen tekijän luomaksi, niin arvostelukykyni ei luota itseensä: se ei ole niin itsekylläinen, että se asettuisi vastustamaan niin monien muiden kuuluisain muinaisaikaisten arvostelijain auktoriteettia, joita se pitää opettajinaan ja mestareinaan ja joiden kanssa yhdessä se pikemmin kernaasti erehtyy; se syyttää itseänsä ja tuomitsee itsensä joko siitä, että pysähtyy ulkokuoreen, voimatta tunkeutua ytimeen saakka, tahi siitä, että katselee asiaa jossakin väärässä valaistuksessa. Se tyytyy vain turvaamaan itsensä sekaisuudelta ja hillittömyydeltä; heikkoutensa se kernaasti myöntää ja tunnustaa. Se luulee osaavansa oikein selittää käsitystapansa huomaamat piirteet; mutta ne ovat heikot ja epätäydelliset.

Suurin osa Aisopoksen taruja voidaan käsittää ja selittää useammalla eri tavalla: ne, jotka selittävät ne mytologisesti, valitsevat niistä yhden puolen, joka soveltuu tarun sisällyksen kanssa hyvin yhteen; mutta useimmiten se on vain ensiksi silmäänpistävä ja päällimmäinen puoli; niitä on niin monta muuta elävämpää, olennaisempaa ja syvällisempää, joihin saakka he eivät ole osanneet tunkeutua: samoin on minunkin laitani.

Mutta, mennäkseni eteenpäin, minusta on aina näyttänyt siltä, että runouden alalla Vergilius, Lucretius, Catullus ja Horatius ovat aivan verrattomasti ensi sijalla, ja varsinkin Vergilius Georgica-runoissaan, joita pidän runouden täydellisimpänä tuotteena; siihen verraten voi helposti huomata, että Aeneidissä on kohtia, joita tekijä vielä jonkin verran olisi hionut, jos hänellä olisi ollut siihen aikaa; ja viides kirja näyttää minusta Aeneidissä täydellisimmältä. Pidän myöskin Lucanuksesta ja lueskelen häntä kernaasti, en niinkään hänen tyylinsä kuin hänen sisäisen arvonsa ja hänen mielipiteittensä ja arvostelujensa totuuden vuoksi. Mitä tulee kunnon Terentiukseen, latinankielen herttaisimpaan ja viehättävimpään edustajaan, niin pidän häntä ihmeteltävän taitavana kuvaamaan elävästi sielun liikkeitä ja luonteittemme laatua; joka hetki tekomme johtavat ajatukseni häneen; en voi häntä lukea niin usein, etten löytäisi hänestä jotakin uutta kauneutta ja viehätystä.

Vergiliuksen aikalaiset valittivat, että eräät pitivät Lucretiusta hänen vertaisenaan; olen sitä mieltä, että se todella onkin epätasainen vertaus; mutta minulla on aika tekeminen pysyäkseni varmana tässä uskossa, kun olen kiinni jossakin Lucretiuksen kauneista kohdista. Jos he panivat pahakseen tuon vertauksen, niin mitä he sanoisivat niiden hienostumattomasta yksinkertaisuudesta ja typeryydestä, jotka vertaavat häneen nykyaikana Ariostoa?

O saeclum insipiens et inficetum![123]