Arvelen, että muinaisajan ihmisillä oli vielä enemmän syytä olla tyytymättömiä niihin, jotka asettivat Plautuksen Terentiuksen rinnalle (jälkimmäinen tuntuu paljoa enemmän aatelismieheltä), kuin niihin, jotka pitivät Lucretiusta Vergiliuksen veroisena. Terentiuksen arvostamiseen ja etusijalle asettamiseen on paljon vaikuttanut se seikka, että hän on ainoa arvoluokastaan, jonka sanoja roomalaisen kaunopuheisuuden isä niin usein lainaa; samoin se arvostelu, jonka roomalaisten runoilijain ensimmäinen arvostelija antaa toveristaan.

Usein on tullut mieleeni, kuinka nykyaikaiset huvinäytelmäin kirjoittajat (kuten esimerkiksi italialaiset, jotka siinä onnistuvat jotenkin hyvin) käyttävät kolme neljä Plautuksen tahi Terentiuksen komediain aihetta tehdäkseen niistä yhden omansa; he kasaavat yhteen ainoaan komediaan viisi kuusi Boccaccion kertomusta. Puuttuva luottamus kykyynsä pitämään puolensa omin viehätysvoimin panee heidät ahtamaan kappaleensa noin täyteen sisällystä: heidän täytyy saada jotakin tukea, mihin nojautua; ja kun ei heillä omassa varastossaan ole kylliksi millä kiinnittää mieltämme, tahtovat he huvittaa meitä kappaleen juonella.

Äsken mainitun kirjailijan laita on aivan päinvastainen: hänen sanontansa ansiot ja kauneudet riistävät meiltä mielenkiinnon hänen aineeseensa; hänen siroutensa ja herttaisuutensa kiehtovat meidät kaikkialla; hän on aina niin hauska,

liquidus, puroque simillimus amni,[124]

ja täyttää mielemme omalla viehätyksellään siihen määrään, että siltä unohdamme hänen näytelmäänsä juonen viehätyksen.

Tämä sama havainto vie minut askeleen eteenpäin: huomaan, että hyvät ja vanhat kirjailijat eivät ole välttäneet vain espanjalaisten ja Petrarcan jäljittelijäin eriskummaisen suurisanaisuuden, vaan vieläpä niiden lievempien ja hillitympien hienouksien tavoittelua ja haeskelua, jotka ovat koristamassa kaikkia seuraavien vuosisatojen runoteoksia. Kuitenkaan ei ole sitä hyvää arvostelijaa, joka kaipaisi niitä näillä muinaisajan kirjailijoilla ja joka ei ihailisi verrattoman paljon enemmän tuota Catulluksen epigrammien tasaista hioutuneisuutta, ainaista viehkeyttä ja kukkeata kauneutta kuin kaikkia pistosanoja, joilla Martialis tekee epigrammiensa kärjen niin teräväksi. Syy on tuo sama, jonka vastikään mainitsin, kuten Martialis sanoo itsestään, minus illi ingenio laborandum fuit, in cujus locum materia successerat.[125]

Nuo ensin mainitut tekevät kylliksi tuntuvan vaikutuksen saattamatta mieltänsä kuohuksiin ja kiihoittamatta itseään; heillä on naurun aihetta kaikkialla, heidän ei tarvitse kutkuttaa itseään; jälkimmäiset tarvitsevat apua ulkoapäin; he nousevat hevosen selkään, koska eivät ole kylliksi voimakkaita omilla jaloillaan: aivan samoinkuin meidän tanssiaisiimme nähden nuo halpasäätyiset miehet, jotka pitävät tanssikoulua, kun eivät osaa jäljitellä aatelistemme ryhtiä ja hienoa esiintymistapaa, koettavat suositella itseään vaarallisilla hypyillä ja muilla oudoilla ja ilveilijämäisillä liikkeillä, ja naisille tekevät vähemmän vaikeuksia heidän asentonsa tansseissa, joissa on erilaisia ruumiinväännähdyksiä ja kiivaita liikkeitä, kuin eräänlaisissa toisissa paraatitansseissa, joissa heidän ei tarvitse muuta kuin yksinkertaisesti kävellä luonnollisin askelin ja näyttää teeskentelemätöntä ryhtiä ja tavallista viehätyskykyään; ja samoin kuin olen nähnyt myöskin oivallisten näyttelijäin jokapäiväisissä pukimissaan ja tavallisessa olennossaan valmistavan meille kaiken sen nautinnon, jota heidän taiteensa voi tarjota; aloittelijain sitävastoin, jotka eivät ole niin oppineita, tarvitsevan jauhota kasvonsa, pukeutua valepukuun, teeskennellä liikkeitä ja hurjia virnistyksiä saadakseen meidät nauramaan. Tämän minun käsitykseni huomaa oikeaksi paremmin kuin missään muualla verratessa Aeneidia ja Raivoavaa Rolandia: edellisen näkee lentävän nopein siivin, korkealla ja varmasti, yhä jatkaen omaan suuntaansa; jälkimmäisen lentelevän ja hyppelevän kertomuksesta kertomukseen, ikäänkuin oksalta oksalle, luottamatta siipiinsä muuta kuin aivan lyhyttä taipaletta varten, ja laskeutuvan jaloilleen tuon tuostakin, peläten hengästyvänsä ja voimainsa pettävän:

Excursusque breves tentat.[126]

Siinä siis, mitä tämäntapaisiin aineisiin tulee, ne kirjailijat, jotka minua eniten miellyttävät.

Mitä tulee muihin lukuihini, joissa yhdistän vähän enemmän hyötyä huviin ja joiden avulla opin järjestämään mielipiteeni ja elämänkatsomukseni, niin ne kirjat, joita tähän tarkoitukseen käytän, ovat Plutarkhos, siitä pitäin kun hänen teoksensa on käännetty ranskaksi, ja Seneca. Niillä on molemmilla minun luonnonlaadulleni se huomattava etu, että oppi, jota niistä etsin, niissä on käsiteltynä erillisissä palasissa, jotka eivät vaadi pitkällistä työtä, jollaiseen olen kykenemätön: niin on laita Plutarkhoksen Pikkuteosten ja Senecan Kirjeiden, jotka ovat kaunein ja hyödyllisin osa heidän kirjoitelmiaan. Ei tarvita suurta rohkeutta niihin ryhtyäkseni, ja heitän ne taas milloin mieleni tekee, sillä ne eivät ole yhtäjaksoisia eivätkä toisistaan riippuvaisia. Useimmat hyödylliset ja oikeat mielipiteet ovat näillä kirjoilla yhteiset, niinkuin heidän kohtalonsa myöskin salli heidän syntyä suunnilleen samalla aikakaudella; kumpikin oli yhden Rooman keisarin opettaja; molemmat olivat vieraasta maasta kotoisin, molemmat rikkaita ja mahtavia.