Heidän oppinsa on filosofian hienointa mehua, ja se esitetään yksinkertaisesti ja asiallisesti. Plutarkhos on yksikantaisempi ja yhdenmukaisempi, Seneca ikäänkuin huojuvampi ja vaihtelevampi. Jälkimmäinen vaivaa itseänsä, terästäytyy ja ponnistelee nostaakseen hyveen aseisiin heikkoutta, pelkoa ja paheellisia pyyteitä vastaan, toinen ei näytä arvioivan niiden voimaa niin suureksi eikä huolivan niiden vuoksi kiirehtiä askeleitaan eikä ruveta varuilleen, Plutarkhoksella on platonilaiset mielipiteet, lempeät ja yhteiskunnalliseen yhdyselämään soveltuvaiset; toisella stoalaiset ja epikurolaiset, vähemmän omiaan yleiseen käytäntöön, mutta mielestäni mukavammat yksityiselle ja lujemmat. Näyttää siltä kuin Seneca tekisi jonkin verran myönnytyksiä aikuistensa keisarien tyranniudelle, sillä pidän varmana, että se arvostelu, jolla hän tuomitsee Caesarin jalomieliset murhaajat, on pakosta annettu; Plutarkhos on kaikissa suhteissa vapaa. Seneca on täynnä hienouksia ja älynvälähdyksiä, Plutarkhos on täynnä asiallista sisällystä. Edellinen kiihoittaa meitä enemmin ja liikuttaa mieltämme, jälkimmäinen tyydyttää meitä enemmin ja palkitsee meidät paremmin; hän opastaa meitä, toinen meitä kannustaa.

Mitä Ciceroon tulee, niin hänen teoksistaan voivat tarkoitustani palvella ne, jotka käsittelevät erikoisesti moraalifilosofiaa. Mutta tunnustaakseni rohkeasti totuuden (kun näet kerran on astunut häpeämättömyyden rajojen yli, niin ei enää mikään ole pidättämässä), hänen kirjoitustapansa, niinkuin jokainen muu samanlainen, tuntuu minusta ikävältä: sillä hänen esipuheensa, määritelmänsä, jaoittelunsa ja etymologiansa nielevät suurimman osan hänen teostansa; mikä on elävää ja ydintä, se tukahtuu noihin pitkäveteisiin valmisteluihin.

Kun olen tunnin ajan häntä lukenut, mikä minulle on paljon, ja palautan mieleeni, mitä mehua ja ydintä olen siitä saanut irti, niin enimmäkseen en löydä siitä muuta kuin tyhjää; sillä hän ei vielä ole päässyt esitystänsä tukeviin todisteihin eikä perusteihin, jotka varsinaisesti koskevat etsimääni ydinkohtaa. Minulle, joka en muuta pyydä kuin tulla viisaammaksi, oppineemmaksi enkä kaunopuheisemmaksi, eivät nuo logiikan ja Aristoteleen mukaiset määritelmät ole omiaan; tahdon, että aloitetaan pääkohdasta; ymmärrän tarpeeksi hyvin, mitä on Kuolema ja Nautinto, jottei tarvitse vitkastella niiden perinpohjaisessa määrittelemisessä. Etsin, ja heti alun alkaen, hyviä ja vankkoja perusteita, jotka opettaisivat minut kestämään niiden hyökkäyksen; eivät kieliopilliset rikkiviisaudet eikä sanojen ja todistelujen taidokas sommittelu ole siihen omiaan. Haluan esitystä, joka tekee ensi rynnäkön suoraan epäilyksenalaisen asian pahimpaan paikkaan; hänen esityksensä herpoutuu itse ydinkohdan ympärille; se on omansa kouluja varten, oikeudenkäyntejä ja saarnoja varten, joissa meillä on aikaa torkkua, ja olemme vielä neljännestunnin kuluttua kyllin ajoissa paikalla päästäksemme taas esityksen juoneen käsiksi. On tarpeellista puhua siten tuomareille, jotka tahtoo voittaa puolelleen vääryydellä tahi oikeudella, lapsille ja alhaisolle, joille täytyy sanoa kaikki ja katsoa, mikä tepsii. En tahdo, että koettamalla koetetaan herättää tarkkaavaisuuttani, ja että minulle sen seitsemänkymmentä kertaa huudetaan: "Kuulkaa nyt!" niinkuin tekevät meidän airueemme. Roomalaiset sanoivat jumalanpalveluksessaan Hoc age,[127] minkä me sanomme omassamme Sursum corda:[128] ne ovat aivan tarpeettomia sanoja minulle; olen jo kotonani kylliksi valmistautunut. En tarvitse houkutteluja enkä höysteitä; syön kyllä lihan pelkältäänkin; ja sen sijaan että tuollaiset valmistelut ja asianalkajaiset kiihoittaisivat ruokahaluani, ne väsyttävät sitä ja tympäisevät.

Kelvanneeko aikani vallaton henki puolustuksekseni siitä pyhää loukkaavasta julkeudesta, että pidän yhtä pitkäveteisinä jopa Platoninkin dialogeja, hän kun ei päästä ainettaan tarpeeksi oikeuksiinsa, ja valitan, että mies, jolla oli niin paljon parempaa sanottavana, panee niin paljon aikaa noihin pitkiin, turhiin ja valmisteleviin puheluihin. Puuttuva kielitaitoni on minulla parempana puolustuksena sille seikalle, etten huomaa mitään hänen kielensä kauneudesta. Haluan ylimalkaan kirjoja, jotka sovittavat käytäntöön tieteitä, en sellaisia, jotka rakentelevat järjestelmiä. Molemmat ensinmainitut ja Plinius ja heidän kaltaisensa eivät sano Hoc age; he tahtovat olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat hoksanneet sen itsestään; tahi jos he niin sanovat, niin se on itse aineen lausuma Hoc age, jolla on oma erikoinen sisällyksensä.

Luen myöskin kernaasti Kirjeitä Atticukselle, en vain siksi, että ne sisältävät sangen runsaasti tietoja hänen aikansa historiasta ja valtiollisista asioista, vaan paljon enemmän senvuoksi, että löydän niistä hänen yksityisen luonnonlaatunsa: olen näet, kuten toisessa kohdin jo olen sanonut, erikoisen utelias oppimaan tuntemaan kirjailijoitteni sielun ja vilpittömät mielipiteet. Sopii kyllä arvostella heidän taitoaan, mutta ei heidän luonnettaan eikä heitä itseään sen nojalla, mitä osoittavat ne heidän teoksensa, jotka he levittivät nähtäviksi maailman näyttämölle. Olen tuhannesti valittanut, että olemme menettäneet kirjan, jonka Brutus oli kirjoittanut "hyveestä", sillä on hyvä oppia teoria niiltä, jotka hyvin osaavat käytännön. Mutta koska saarna on toista kuin saarnaaja, niin näen Brutuksen yhtä kernaasti Plutarkhoksen teoksissa kuin hänen omassaan: tahtoisin mieluummin todella tietää, mitä pakinoita hän piti teltassaan jollekin yksityiselle ystävälleen jonkin taistelun aattoiltana, kuin mitä hän puhui seuraavana päivänä armeijalleen; ja mitä hän teki työhuoneessaan ja kamarissaan mieluummin kuin mitä hän teki torilla ja senaatissa.

Mitä Ciceroon tulee, olen samaan mieltä, mitä yleensä ollaan, että paitsi tietoja ei ollut paljon etevyyttä hänen sielussaan: hän oli kelpo kansalainen, hyväluontoinen, niinkuin helposti ovat lihavat ja leikkisät miehet, jollainen hän oli; mutta pehmeyttä ja kunnianhimoista itserakkautta, sitä hänessä valehtelematta oli paljon. Niinpä en tiedä, miten antaa hänelle anteeksi, että hän katsoi runojansa julkaisemisen arvoisiksi; huonojen runojen sepittäminen ei ole suuri puutteellisuus, mutta puutteellisuutta on, ettei hän ole tuntenut, kuinka sopimattomia ne olivat hänen kunniakkaan nimensä arvolle. Mitä hänen kaunopuheisuuteensa tulee, niin se on aivan vertojaan vailla; en usko, että kukaan koskaan vetää hänelle vertoja.

Kun Cicero nuorempi, joka ei ollut isänsä kaltainen muuta kuin nimeltään, oli sotajoukon johtajana Aasiassa, oli eräänä päivänä hänen ruokapöydässään useampia muukalaisia, muiden muassa Caestius, joka oli istuutunut alapäähän pöytää, niinkuin ihmisiä usein luiskahtaa mukaan ylhäisten yleisten ruokapöytien ääreen. Cicero kysyi eräältä palvelijaltaan kuka hän oli. Tämä sanoi hänelle hänen nimensä. Mutta kun hänen ajatuksensa olivat muualla ja hän unohti mitä hänelle vastattiin, niin hän kysyi sitä häneltä vielä pari kolme kertaa. Jottei hänen tarvitsisi vaivautua toistamaan hänelle niin usein samaa asiaa, ja saadakseen hänet huomaamaan sen jonkin erikoisseikan avulla, sanoi palvelija hänelle: "Se on se Caestius, josta teille on kerrottu, ettei hän pidä suuressakaan arvossa isänne puhetaitoa omaansa verraten." Siitä äkkiä loukkaantuneena Cicero käski ottaa kiinni tuon Caestius paran ja pieksetti häntä itsensä nähden oikein aikalailla. Kas siinä epäkohtelias isäntä!

Niidenkin joukossa, jotka ovat pitäneet hänen kaunopuheisuuttansa kaiken kaikkiaan verrattomana, on ollut niitä, jotka eivät ole jättäneet huomauttamatta sen puutteellisuuksia; niinpä tuo suuri Brutus, hänen ystävänsä, sanoi, että se oli särkynyttä ja rampautunutta (fractam et elumbem) kaunopuheisuutta. Hänen aikuisensa puhujat moittivat hänessä myöskin tuota omituista, eräänlaisen pitkän loppusäkeen tavoittelua hänen periodiensa lopussa ja panivat merkille sanat esse videatur,[129] joita hän siinä niin usein käyttää. Minä puolestani pidän enemmän loppusäkeestä, joka päättyy lyhyemmin, jakautuen jambeihin. Kuitenkin hän joskus, mutta harvoin, panee rytmeihinsä hyvinkin kolean sävyn; minun korviini kuuluu sellaiselta seuraava merkille panemani kohta: Ego vero me minus diu senem esse mallem, quam esse senem antequam essem.[130]

Historioitsijat ovat parhaat valttini, sillä ne ovat huvittavia ja helppoja lukea; ja samalla ihminen ylimalkaan, jonka tuntemista tavoittelen, ilmenee heidän teoksissaan elävämpänä ja eheämpänä kuin missään muualla: hänen sisällisten ominaisuuksiensa moninaisuus ja todellinen laita sekä suurin piirtein että yksityiskohdissa, hänen henkisen rakenteensa ja sitä uhkaavien tilapäisvaikutusten erilaiset mahdollisuudet. Mutta elämäkertain kirjoittajat ovat minulle sitäkin enemmän omiaan, kun heitä huvittavat enemmän henkilöiden aivoitukset kuin niiden tulokset, enemmän se, mikä lähtee sisästä, kuin se, mikä tapahtuu ulkopuolella: siitäpä syystä Plutarkhos on kaikin puolin minun mieheni. Olen hyvin pahoillani, ettei meillä ole tusinaa Diogenes Laërtiuksia tahi ettei hänen teoksensa ole laajempi, tahi ettei sitä ymmärretä paremmin: sillä olen yhtä utelias tuntemaan noiden maailman suurten opettajain kohtalot ja elämänvaiheet kuin heidän erilaiset oppinsa ja mielipiteensä. Tähän tapaan historiaa tutkiessa täytyy selailla eroituksetta kaikenlaisia kirjailijoita, vanhan ja uuden ajan, vieraskielisiä ja ranskalaisia, oppiakseen asiat, joita he eri tavoin käsittelevät.

Mutta erikoisesti näyttää minusta Caesar ansaitsevan tutkimista, ei vain historiatieteen, vaan itsensä vuoksi: niin paljon täydellisempi ja etevämpi hän on kaikkia muita, vaikka Sallustiuskin luetaan mukaan. Luen todella tätä kirjailijaa hiukan hartaammin kunnioittaen kuin ihmisten teoksia yleensä luetaan, milloin katsellen häntä itseään hänen teoissaan ja hänen suuruutensa ihmettä, milloin hänen kielensä puhtautta ja verratonta hioutuneisuutta, joka on vienyt voiton ei vain kaikista historioitsijoista, kuten Cicero sanoo, vaan ehkäpä Cicerosta itsestäänkin. Hän on vihollisistaan puhuessaan niin vilpitön lausunnoissaan, että lukuunottamatta pettäviä värejä, joilla hän kokee peittää asiansa vääryyttä ja ruttomaisen kunnianhimonsa saastaisuutta, luulen, että siinä yksin voi hänessä löytää moitteen sijaa, että hän on puhunut liian niukasti itsestään; sillä niin monia suurtöitä ei ole voitu hänen toimestaan suorittaa niin, etteivät ne olisi kysyneet hänen henkilökohtaista toimintaansa paljoa enemmän kuin mitä hän näyttää niihin panevan.