22
JULMUUDESTA
(II, 11)
Mitä minussa on hyvää, se on minussa kohtalon minulle suomasta syntymästä; en ole sitä saanut lain, enkä opetuksen tahi muun opettelun avulla: minussa oleva viattomuus on luontaista viattomuutta; voimia vähän ja taitoa ei ensinkään. Vihaan muiden paheiden mukana hirveästi julmuutta, sekä luonnostani että järkeni vaatimuksesta, äärimmäisenä kaikista paheista; mutta tämä vihani menee sellaiseen hempeyteen saakka, että minusta on vastenmielistä nähdä tapettavan kanaa, enkä siedä kuulla jäniksen parkuvan koirieni hampaissa, vaikka metsästys onkin ylenmäärin hauskaa...
Oikeudessakin kaikki, mikä menee pitemmälle kuin yksinkertainen kuolema, tuntuu minusta pelkältä julmuudelta, varsinkin meidän taholtamme, joiden tulisi katsoa velvollisuudeksemme lähettää sielut iankaikkisuuteen otollisessa tilassa, mikä ei ole mahdollista, jos olemme saattaneet ne kuohuksiin ja epätoivoon sietämättömillä tuskilla...
Eräs vangittu sotamies, joka äskettäin siitä tornista, jossa häntä pidettiin, oli huomannut kansaa kokoontuvan torille ja kirvesmiesten siellä pystyttelevän laitoksiaan, luuli, että se tapahtui häntä varten. Hän päätti surmata itsensä, mutta hän ei löytänyt muuta siihen sopivaa asetta kuin vanhan ruostuneen kärrynnaulan, jonka sattumalta sai käsiinsä. Sillä hän iski itseään kovasti ensin kaksi kertaa kurkun ympärille; mutta huomattuaan, että tämä ei tehonnut, hän iski itseään pian senjälkeen kolmannen kerran vatsaan, jonne naula tarttui kiinni. Ensimmäinen hänen vartijoistaan, joka astui sisään hänen luokseen, tapasi hänet tässä tilassa, vielä hengissä, mutta maaten maassa ja aivan heikontuneena näistä iskuista. Käyttääkseen aikaa, ennenkuin hän heittäisi henkensä, kiiruhdettiin lukemaan hänelle hänen tuomionsa. Kuultuaan siitä, että häneltä oli tuomittu vain pää poikki, hän näytti jälleen rohkaisevan mielensä, suostui juomaan viiniä, josta ei ollut huolinut, kiitti tuomareitaan heidän odottamattoman lempeästä tuomiostaan ja kertoi päättäneensä surmata itsensä, tultuaan niistä valmistuksista, joita oli nähnyt torilla tehtävän, siihen luuloon, että häntä tahdottiin kiduttaa jollakin kauhealla rangaistuksella; hän näytti olevan pelastunut kuolemasta, kun se kohtasi häntä toisessa muodossa...
Elän aikana, jolloin meillä on yllinkyllin uskomattomia esimerkkejä tästä paheesta hillittömien kansalaissotiemme vuoksi; muinaisajan historiateoksissa ei tapaa mitään pahempia äärimmäisyyksiä kuin mitä me saamme kokea joka päivä; mutta se ei ole minua mitenkään totuttanut niihin. Tuskin saatoin uskoa, ennenkuin olin sen nähnyt, että olisi olemassa niin villejä sieluja, että he, pelkästä murhan tuottamasta nautinnosta, tahtoisivat sen tehdä: silpoa ja katkoa toisten jäseniä, kannustaa älyään keksimään harvinaisia kidutuksia ja uusia kuolemanlajeja, vihaamatta, tavoittelematta mitään hyötyä, yksinomaan vain huvikseen katsellaksensa tuskissaan kuolevan ihmisen säälittäviä eleitä ja liikkeitä, nauttiakseen hänen vaikeroimisistaan ja valitushuudoistaan. Sillä se on äärimmäinen huippu, johon julmuus voi kohota: ut homo hominem non iratus, non timens, tantum spectaturus occidat.[136] Minä puolestani en ole voinut mielipahaa tuntematta nähdä edes ajettavan takaa ja tapettavan viatonta eläintä, joka ei voi puolustautua ja joka ei tee meille mitään pahaa; ja tuo tavallinen tapahtuma, että hirvi, joka tuntee hengästyneensä ja uupuneensa ja jolla ei enää ole muuta keinoa, kääntyy takaisin ja antautuu meille, jotka sitä ajamme takaa, pyytäen meiltä armoa kyynelillään,
questuque cruentus
atque imploranti similis,[137]
on minusta aina tuntunut hyvin vastenmieliseltä näyltä. Tuskin saan kiinni elävän eläimen, jota en päästä jälleen irti; Pythagoras osteli niitä kalastajilta ja linnustajilta tehdäkseen samoin;
primoque a caede ferarum
incaluisse puto maculatum sanguine ferrum.[138]
Luonnostaan verenhimoiset eläimiin nähden osoittavat luontaista taipumusta julmuuteen. Sittenkun Roomassa oli totuttu näkemään eläinten tappoja, tuli ihmisten ja gladiaattorien vuoro. Pelkäänpä, että luonto itse on istuttanut ihmiseen jonkinlaisen epäinhimillisyysvaiston. Ei ketään huvita katsella, kuinka eläimet leikkivät keskenään ja hyväilevät toisiansa; ja kaikkia huvittaa katsella, kuinka ne raatelevat ja silpovat toisiaan. Ja jottei pilkattaisi tuota myötätuntoa, jota tunnen niitä kohtaan, huomautan, että teologiakin velvoittaa meidät osoittamaan niille jonkinlaista armeliaisuutta; ja koska sama herra on sijoittanut meidät tähän palatsiinsa häntä palvelemaan, ja koska ne, niinkuin mekin, ovat hänen perhettänsä, niin se on oikeassa vaatiessaan meiltä jotakin arvonantoa ja myötätuntoa niitä kohtaan.