Se on epäilemättä kunniakkain tapa, millä voimme niitä käyttää, eikä ole olemassa kristityn ihmisen arvon mukaisempaa tehtävää eikä tarkoitusta kuin pyrkiä kaikilla tutkimuksillaan ja ajatuksillaan kaunistamaan, laajentamaan ja kartuttamaan uskonsa totuutta. Me emme tyydy palvelemaan Jumalaa hengellämme ja sielullamme; me olemme hänelle velkaa ja osoitamme hänelle myöskin ruumiillista kunnioitusta; käytämme jäseniämmekin ja liikkeitämme ja ulkonaisia esineitä osoittaaksemme hänelle kunniaa; samoin tulee tässä tehdä ja tukea uskoamme kaikella järjellä, mikä meissä on, mutta aina varoen, ettemme luule sen riippuvan meistä emmekä omien ponnistustemme ja johtopäätöstemme voivan saavuttaa niin yliluonnollista ja jumalallista tietämystä. Jos aivan erikoinen ilmestys ei vuodata sitä meihin, jos se meissä syntyy, en tahdo sanoa vain järjen avulla, vaan yleensä inhimillisin välinein, niin se ei ole meissä oikeassa arvossaan eikä loistossaan; ja pelkäänpä todella kuitenkin, että pääsemme nauttimaan sitä vain tätä viimeksi mainittua tietä.

Jos yhdyssiteenämme Jumalaan olisi elävä usko, jos meidät sitoisi Jumalaan hän itse, emmekä me itse, jos meillä olisi jumalallinen pohja ja perustus, niin ihmiselämän sattumat eivät voisi horjuttaa meitä niinkuin ne voivat, linnoituksemme ei olisi taipuvainen antautumaan niin heikosta pommituksesta, uutuuksien halulla, ruhtinasten pakotuksella, puolueen menestyksellä, mielipiteittemme yltiöpäisellä ja satunnaisella vaihdoksella ei olisi voimaa järkyttää ja turmella uskoamme; emme antaisi uuden todistuskeinon emmekä minkään puhetaidon maailmassa vakuuttelukyvyllään sitä mielin määrin häiritä, vaan kestäisimme sellaiset hyökyaallot horjumattoman ja järkähtämättömän lujina:

Illisos fluctus rupes ut vasta refundit
et varias circum latrantes dissipat undas
mole sua.[142]

Jos tuo Jumaluuden säde meitä mitenkään koskettaisi, niin se näkyisi meissä kaikkialla; ei vain sanoissamme, vaan myöskin teoissamme ilmenisi sen valo ja kirkkaus; kaikki, mikä meistä lähtisi, olisi tuon jalon loisteen kirkastamaa. Meidän tulisi hävetä sitä, että kun ihmisten perustamissa lahkoissa ei ole koskaan ollut jäsentä, joka, sisälsipä hänen oppinsa mitä vaikeuksia ja eriskummaisuuksia tahansa, ei jossakin määrin olisi käytöksessään ja elämässään mukautunut sen mukaan, niin sitävastoin niin jumalallisessa ja taivaallisessa laitoksessa (kuin krist. kirkossa) ei näy kristillisyyttä muussa kuin sanoissa! Jos tahdotte huomata sen, niin verratkaa meitä elintapoihimme nähden muhamettilaiseen, pakanaan, ja te jäätte aina alakynteen, vaikka meidän, katsoen uskontomme etevämmyyteen, pitäisi loistavasti kunnostautua, olla äärettömästi ja verrattomasti edellä; ja tekisipä mieli sanoa: "Ovatko he niin oikeudentuntoisia, niin lähimmäistään rakastavia, niin hyviä? Hehän siis ovat kristityitä."

Kaikki muut ulkonaiset puolet ovat yhteisiä kaikille uskonnoille: toivo, luottamus, ihmetapahtumat, juhlamenot, katumus, marttyyrit; meidän Totuutemme erikoisena merkkinä pitäisi olla meidän hyveemme, niinkuin se on myöskin taivaallisin ja vaikeimmin saavutettava merkki, ja niinkuin se on Totuuden arvokkain tuote. Hyvä kuninkaamme Ludvig Pyhä oli kuitenkin oikeassa hartaasti kehoittaessaan tuota tataarilaiskuningasta, joka oli kääntynyt kristinuskoon ja aikoi tulla Lyoniin suutelemaan paavin jalkoja ja näkemään siellä sitä pyhyyttä, jonka hän toivoi tapaavansa meidän tavoissamme, luopumaan tästä aikeesta, hän kun pelkäsi, että meidän irstailevat elintapamme päinvastoin vieroittaisivat hänet niin pyhästä uskosta; niin kokonaan toisin kuin kävikin sen toisen, joka, mentyään samassa tarkoituksessa Roomaan ja nähdessään siellä senaikuisen papiston ja kansan kevytmielisyyden, kiintyi sitä lujemmin meidän uskontoomme, ottaen huomioon, kuinka voimakas ja jumalallinen se kaiketi oli, koska pystyi ylläpitämään arvonsa ja loistonsa keskellä niin suurta turmelusta ja niin paheellisissa käsissä.

Jos meissä olisi hitunenkaan uskoa, niin me siirtäisimme vuoret sijoiltaan, sanoo pyhä sana; meidän tekomme, joita Jumala ohjaisi ja joiden mukana hän olisi, eivät olisi yksinkertaisesti inhimillisiä, vaan niissä olisi jotakin ihmemäistä, kuten uskossammekin. Brevis est institutio vitae honestae beataeque, si credas.[143] Toiset uskottelevat maailmalle uskovansa mitä eivät usko; toiset, ja niitä on enemmän, uskottelevat sitä itselleen, kun eivät osaa täysin käsittää, mitä uskominen on; ja me oudoksumme sitä, että sodissa, jotka nykyään rasittavat valtiotamme, näemme tulosten häilyvän ja vaihtelevan niinkuin yleensä tavallista on; se tulee siitä, ettemme tuo niihin mukaamme mitään muuta kuin omaamme. Oikeus, joka on toisessa puolueista, on siinä vain koristeena ja ulkoverhona; siinä vedotaan kyllä siihen, mutta se ei ole siinä omaksuttuna, ei kotiutuneena eikä siihen vihittynä; se on siinä kuin asianajajan suussa, ei niinkuin asianosaisen sydämessä ja rakkaudessa.

Jumalan tulee antaa erityistä apuaan uskolle ja uskonnolle, ei meidän intohimoillemme; ihmiset ovat siinä sodassa johtajina ja käyttävät tarkoituksiinsa uskontoa; sen pitäisi olla aivan päinvastoin. Katsokaa, emmekö me omin käsin sitä muovaile. Milloin on paremmin kuin Ranskassa meidän päivinämme nähty, kuinka niin selvästä ja varmasta opista muodostetaan, niinkuin vahasta, niin paljon toisilleen vastakkaisia kuvia? Ne, jotka ovat katsoneet sitä vasemmalta, ne, jotka ovat katsoneet sitä oikealta, ne, jotka sanovat sitä mustaksi, ne, jotka sanovat sitä valkeaksi, käyttävät sitä niin yhtäläisesti väkivaltaisiin ja kunnianhimoisiin yrityksiinsä ja menettelevät niissä niin yhdenmukaisen mielivaltaisella ja oikeutta loukkaavalla tavalla, että tekevät epäilyksenalaseksi ja vaikeaksi uskoa, että heidän mielipiteensä ovat niin erilaiset kuin he väittävät, asiassa, josta riippuu elämämme ohjaus ja laki. Voiko samasta koulusta ja opista nähdä lähtevän yhdenmukaisempia, yhtäpitävämpiä tapoja? Katsokaa, kuinka hirvittävän häpeämättömästi me heittelemme palloa jumalallisilla totuuksilla, ja kuinka epäuskonnollisesti olemme ne sekä hyljänneet että jälleen omaksuneet, aina sen mukaan, minne onni on meitä heitellyt näissä valtiollisissa myrskyissä.

Kun niin juhlallisesti kysyttiin: "Onko alamaisen lupa ryhtyä kapinaan ja tarttua aseisiin ruhtinastaan vastaan puolustaakseen uskontoa?" muistakaa, millaisten ihmisten suussa myöntävä vastaus siihen oli takavuosina erään puolueen tukipylväänä, ja minkä toisen puolueen tukipylväänä oli kieltävä vastaus, ja kuulkaa, miltä taholta nyt kuuluu toisen niinkuin toisenkin ääni ja ohje, ja kalskahtavatko aseet vähemmän jälkimmäisen kuin edellisen asian puolustukseksi. Me poltamme ihmiset, jotka sanovat, että tulee antaa Totuuden taipua meidän tarpeemme ikeen alle, mutta kuinka paljon pahempaa tehdäänkään Ranskassa kuin mitä se on, että niin sanotaan? Tunnustakaamme totuus: jos valikoitaisiin vieläpä laillisestakin armeijasta ne, jotka siinä marssivat yksinomaan hartaasta uskonnollisesta innosta, ja vielä ne, jotka pitävät silmämääränään vain maansa lakien suojelemista tahi ruhtinaan palvelemista, niin ei voitaisi niistä saada kokoon edes yhtäkään täyttä komppaniaa sotamiehiä. Mistä johtuu, että on niin harvoja, jotka ovat pysyttäneet pyrkimyksensä ja toimintatapansa muuttamatta valtiollisissa levottomuuksissamme, ja että näemme heidän milloin ajavan vain käymäjalkaa, milloin karauttavan täyttä laukkaa, ja samojen miesten turmelevan asiamme milloin rajuudellaan ja kiihkollaan, milloin kylmäkiskoisuudellaan, velttoudellaan ja hitaudellaan, ellei se johdu siitä, että heitä niissä ovat ajamassa yksityiset ja satunnaiset näkökohdat, joiden erilaisuuden mukaan he liikkuvat?

Minusta on silminnähtävää, ettemme tee kernaasti uskonnollisuudelle muita palveluksia kuin sellaisia, jotka hivelevät intohimojamme. Ei ole toista niin erinomaista vihamielisyyttä kuin kristillinen: intomme saa aikaan ihmeitä, kun se edistää taipumustamme vihaan, julmuuteen, kunnianhimoon, ahneuteen, parjaamiseen, kapinaan; päinvastoin se ei liikuta jäsentäkään hyvyyteen, hyväntahtoisuuteen, itsensä hillitsemiseen päin, ellei jokin harvinainen luonnonlaatu ikäänkuin ihmeen kautta sitä niihin vie. Uskontomme on tarkoitettu kitkemään pois paheet; se peittelee niitä, ylläpitää niitä, yllyttää niitä. Ei pidä laittaa olkipartaa Jumalalle,[144] kuten sananlasku sanoo. Jos uskoisimme häneen, en tahdo sanoa uskonnollisella, vaan edes tavallisellakaan uskolla, vieläpä (ja sanon sen suureksi nöyryytykseksemme) jos uskoisimme häneen ja tuntisimme hänet niinkuin uskomme minkä tahansa kertomuksen, niinkuin uskomme johonkin toveriimme, niin rakastaisimme häntä yli kaiken muun sen äärettömän hyvyyden ja kauneuden tähden, joka hänessä loistaa; ainakin olisi hän yhtä arvokkaana rakkautemme esineenä kuin rikkaudet, nautinnot, kunnia ja ystävämme. Paraskaan meistä ei pelkää loukata häntä, niinkuin hän pelkää loukata naapuriansa, sukulaistansa, herraansa. Onko niin yksinkertaista ymmärrystä, että se, jos sillä olisi toisella puolella jonkin paheellisen nautintomme esine ja toisella yhtä tunnettuna ja vakuutettuna kuolemattoman kunnian tila, olisi kahdenvaiheilla, valitako toinen vai toinen? Ja kuitenkin me hylkäämme sen usein pelkästä ylenkatseesta; sillä mikä halu meitä vetää herjaamaan Jumalaa, jollei ehkä juuri synnin halu?

Kun filosofi Antisthenes sai perehtyä Orfeuksen salaoppiin, ja pappi sanoi hänelle, että ne, jotka omaksuivat tämän uskonnon, pääsivät kuoltuaan nauttimaan iankaikkista ja täydellistä onnea, sanoi hän papille: "Mikset sitten, jos sen uskot, itse kuole?" Diogenes lausui tylymmin, tavalliseen tapaansa, ja syrjemmässä nyt puheena olevasta asiasta, papille, joka samoin saarnaili hänelle, että hänen piti ruveta hänen veljeskuntansa jäseneksi, päästäkseen osalliseksi haudantakaisen maailman onnesta: "Etkö tahdo minua uskomaan, että Agesilaus ja Epaminondas, nuo suuret miehet, joutuvat kadotukseen, ja sinä, joka et ole muuta kuin tomppeli etkä saa mitään arvokasta aikaan, tulet autuaaksi, siksi että olet pappi?" Jos vastaanottaisimme nuo ikuisen autuuden suuret lupaukset yhtä luotettavina kuin filosofisen puheen, niin kuolema ei meitä kammottaisi niin kuin se tekee: