Non iam se moriens dissolvi conquereretur,
sed magis ire foras, vestemque relinquere, ut anguis,
gauderet, pvaelonga senex aut cornua cervus.[145]

"Tahdon hajota alkuaineisiini", sanoisimme, "ja olla Jeesuksen Kristuksen kanssa". Platonin voimakas puhe sielun kuolemattomuudesta ajoi kyllä eräät hänen oppilaistansa kuolemaan, päästäkseen nopeammin nauttimaan niiden toiveiden täyttymisestä, jotka hän heille antoi.

Tuo kaikki on hyvin selvänä merkkinä siitä, että otamme vastaan uskontomme vain omalla tavallamme ja omin käsin, emmekä toisin kuin muut uskonnot otetaan vastaan. Olemme sattuneet joutumaan maahan, jossa se oli käytännössä; joko katsomme sen iäkkyyteen, tahi niiden miesten arvollisuuteen, jotka ovat pitäneet sen voimassa, tahi pelkäämme uhkauksia, jotka se lausuu vääräuskoisille, tahi toimimme sen lupausten mukaan. Tällaisia näkökohtia tulee tosin sovittaa uskoomme, mutta vain apuvälineinä; ne ovat inhimillisiä siteitä meidän kiinnittämiseksemme siihen; toisenlainen uskonto, toiset todistajat, samanlaiset lupaukset ja uhkaukset voisivat juurruttaa meihin samaa tietä päinvastaisen uskon.

Olemme kristittyjä samasta syystä kuin olemme perigordilaisia tahi saksalaisia. Ja mitä tulee Platonin sanaan, että on vain harvoja ihmisiä, jotka ovat niin lujia ateismissaan, ettei läheltä uhkaava vaara pakottaisi heitä jälleen tunnustamaan Jumalan mahtavuutta, niin tuollainen tilanne ei koske tosikristittyä; kuolevaisten ja inhimillisten uskontojen arvon mukaista on, että ne omaksutaan inhimillisellä käytöstavalla. Millaista lieneekään se usko, jonka miehuuttomuus ja rohkeuden puute istuttavat ja vakaannuttavat meihin? Lystikästä uskoa, joka uskoo uskomansa vain siksi, ettei rohkene olla sitä uskomatta! Voiko epäterve mielentila, kuten häilyväisyys ja hämmästys, synnyttää sieluissamme mitään kelvollista? He päättävät, sanoo hän, järkensä esittämillä perusteilla, että se, mitä kerrotaan manalasta ja tulevista rangaistuksista, on luuloteltua; mutta kun tarjoutuu tilaisuus käytännössä kokea se, kun vanhuus tahi taudit vievät heidät lähelle kuolemaa, niin sen kammo täyttää heidät, heidän tulevan kohtalonsa pelosta, uudella uskolla. Ja koska sellaiset vaikutelmat tekevät mielet pelokkaiksi, kieltää hän laeissaan kokonaan tekemästä tunnetuksi sellaisia uhkauksia ja vakuuttamasta, että jumalilta voi tulla ihmiselle jotakin pahaa, paitsi hänen suuremmaksi hyväkseen, kun niin sattuu, ja parantavaa vaikutusta varten.

Kerrotaan Bionista, että hän Theodoruksen ateististen aatteiden saastuttamana kauan oli pilkkaillut uskonnollisia ihmisiä, mutta kuoleman yllättämänä antautui äärimmäiseen taikauskoon; ikäänkuin jumalat poistuisivat ja palaisivat sikäli kuin Bionin asia sitä vaatii. Platon ja nämä esimerkit tahtovat tehdä sen johtopäätöksen, että joko järki tahi pakko ajaa meidät uskomaan Jumalaan. Kun ateismi on ikäänkuin luonnonvastainen ja hirviömäinen oppi, myöskin vaikea ja työläs vakaannuttaa ihmishenkeen, niin röyhkeä ja omavaltainen kuin tämä saattaakin olla, niin on nähty moniakin, jotka itserakkaudesta ja ylpeillen siitä, että heillä on tavallisista poikkeavat ja maailmaa parantavat mielipiteet, ovat kärkkäitä sitä tunnustamaan julki ulkonaisen tehon vuoksi, mutta, jos ovatkin kyllin huimapäisiä, eivät ole niin voimakkaita, että olisivat voineet juurruttaa sen omaantuntoonsa; siksi he kyllä korottavat ristityt kätensä taivasta kohti, jos annatte heille kelpo miekaniskun rintaan; ja kun pelko tahi tauti on masentanut ja herpaissut tuon huikentelevaisen luonnon vallattoman innon, niin he kyllä malttavat mielensä ja antavat kaikessa hiljaisuudessa pidellä itseään yleisten uskonkäsitysten ja esikuvain mukaan. Toista on täydellä todella sulatettu uskonkappale, toista nuo pintapuoliset vaikutelmat, jotka, syntyneinä tolaltaan joutuneen hengen hillittömyydestä, uiskentelevat yltiöpäisinä ja häilyvinä mielikuvituksessa. Perin viheliäisiä ja mielettömiä, nuo ihmiset, jotka koettavat olla pahempia kuin voivat!

Pakanuuden erehdys ja meidän pyhän totuutemme tuntemattomuus saattoi Platonin suuren hengen, jonka suuruus kuitenkin oli vain inhimillistä, joutumaan vielä siihen toiseen läheiseen harhaluuloon, että "lapset ja vanhukset ovat taipuvaisempia uskontoon", ikäänkuin se syntyisi ja saisi vaikutusvoimansa meidän heikkoudestamme. Se side, jonka tulisi kiinnittää ymmärryksemme ja tahtomme, köyttää ja yhdistää sielumme luojaamme, sen pitäisi olla side, joka saa mutkansa ja voimansa ei meidän näkökohdistamme, järkisyistämme ja intohimoistamme, vaan jumalallisesta ja yliluonnollisesta kiinnikkeestä, jolla on vain yksi muoto, yksi näkö ja yksi loiste, nimittäin jumalan mahtavuus ja armo.

Mutta jos sydäntämme ja sieluamme hallitsee ja johtaa usko, niin on oikein, että se vetää tarkoitustaan palvelemaan kaikki muutkin elimemme, niiden kyvyn mukaan. Ja mahdotonta onkin uskoa, että koko tähän koneistoon ei olisi painunut eräitä tuon suuren arkkitehdin käden jälkiä, ja että maailman esineissä ei olisi mitään kuvaa, joka jollakin tavoin muistuttaa tekijää, joka on ne rakentanut ja muodostanut. Hän on jättänyt näihin yleviin luomiin jumaluutensa leiman, ja vain meidän tylsyytemme tekee, ettemme voi sitä huomata: sanoohan hän itse meille, että "hän näyttää meille näkymättömät tekonsa näkyvien avulla".

Sebond on ponnistanut voimansa tähän arvokkaaseen tutkimukseen ja näyttää meille, ettei ole sitä maailman kappaletta, joka ei tunnustaisi tekijäänsä. Tapahtuisi vääryys Jumalan hyvyyttä kohtaan, jos maailmankaikkeus ei olisi sopusoinnussa uskomme kanssa; taivas, maa, alkuaineet, ruumiimme ja sielumme, kaikki kappaleet yhtyvät sitä tukemaan; tarvitsee vain keksiä keino käyttääkseen niitä hyväkseen; ne opettavat meitä, jos kykenemme ymmärtämään; sillä tämä maailma on sangen pyhä temppeli, johon ihminen viedään katselemaan kuvapatsaita, ei kuolevaisen käden tekemiä, vaan sellaisia, jotka Jumalan ajatus on tehnyt aisteilla havaittaviksi, aurinkoa, tähtiä, vesiä ja maata, kuvatakseen meille yliaistillisia asioita. Jumalan näkymättömät luomat, sanoo Pyhä Paavali, näyttäytyvät maailman luomisen kautta, jos katselee hänen ikuista viisauttaan ja hänen jumaluuttaan hänen teoissansa:

Atque adeo faciem coeli non invidet orbi
ipse Deus, vultusque suos, corpusque recludit
semper volvendo; seque ipsum inculcat et offert:
ut bene cognosci possit, doceatque videndo
qualis eat, doceatque suas attendere leges.[146]

Mutta meidän inhimilliset järkiperusteemme ja puheemme, ne ovat kuin raskas ja hedelmätön aine; Jumalan armo on sen muoto; se sille antaa leiman ja arvon. Aivan niinkuin Sokrateen ja Caton hyveelliset teot jäävät turhiksi ja hyödyttömiksi, koska niillä ei ollut tarkoitustansa, eivätkä ne tarkoittaneet kaiken olevaisen oikean luojan rakastamista ja tottelemista, eivätkä tunteneet Jumalaa, samoin on laita meidän ajatustemme ja puheittemme: niissä on jonkin verran ainesisällystä, mutta se on muodoton massa, muokkaamaton ja selvyyttä vailla, jolleivät usko ja Jumalan armo ole niihin yhtyneet. Kun nyt usko yhtyy värittämään ja valaisemaan Sebondin todisteluja, niin se tekee ne lujiksi ja vankoiksi: ne kykenevät olemaan valmistuksena ja ensimmäisenä oppaana aloittelijalle, ohjaamassa häntä tämän tuntemuksen tielle, ne kehittävät häntä jonkin verran ja tekevät hänet kykeneväksi vastaanottamaan Jumalan armon, jonka avulla uskomme sitten lopullisesti valmistuu ja muodostuu.