Usutettakoon vain meidänkin mehiläisiämme sen kimppuun, niillä kyllä on voimaa ja rohkeutta lyödä se hajalle.
Vielä on tuoreessa muistissa, kuinka portugalilaisten piirittäessä Tamlyn kaupunkia Xiatinen alueella tämän asukkaat kantoivat muurille suuren joukon mehiläispesiä, joita heillä on runsaasti, ja ajoivat tulella mehiläiset niin kiivaasti vihollistensa kimppuun, että nämä luopuivat yrityksestään, kun eivät voineet kestää niiden hyökkäyksiä ja pistoja; niin jäi voitto ja heidän kaupunkinsa vapaus tälle uudelle apujoukolle, vieläpä niin onnellisesti, että taistelusta palattaessa niistä ei puuttunut ainoatakaan.
Keisarien ja rajasuutarien sielut ovat valetut samaan kaavaan. Ajatellessamme ruhtinasten tekojen tärkeyttä ja painavaa merkitystä, me luulemme varmasti, että ne ovat yhtä painavista ja tärkeistä syistä johtuneet; me erehdymme; heitä ajavat eteen- ja taaksepäin heidän liikkeissään samat pontimet kuin meitäkin omissamme; sama syy, joka saa meidät torailemaan naapurimme kanssa, sytyttää ruhtinasten välille sodan; sama syy, joka panee meidät pieksämään lakeijaamme, saa, sattuessaan ruhtinaalle, hänet hävittämään kokonaisen maakunnan; heidän tahtonsa on yhtä kevytmielinen kuin meidän, mutta heidän mahtinsa on suurempi; samat pyyteet ajavat liikkeelle juustopunkin ja norsun.
Mitä uskollisuuteen tulee, niin ei ole maailmassa eläintä, joka olisi niin petollinen kuin ihminen. Historiamme kertovat, kuinka innokkaasti eräät koirat ovat valvoneet herrainsa kuoleman kostetuksi tulemista. Kun Pyrrhos kuningas kerran oli tavannut koiran vartioimassa miehen ruumista ja kuullut, että se oli jo kolme päivää niin tehnyt, käski hän haudata ruumiin ja otti koiran mukaansa. Eräänä päivänä, hänen ollessaan sotaväkensä yleiskatselmuksessa, tämä koira huomasi herransa murhaajat ja hyökkäsi niiden kimppuun kovasti haukkuen ja ankaran vihaisena, pannen tällä ensimmäisellä ilmiannolla alkuun tuon murhan koston, joka pian senjälkeen saatiin laillista tietä toimeen.
Samoin teki viisaan Hesiodoksen koira, joka sai naupaktolaisen Ganyktorin lapset todistettua syypäiksi herransa murhaan. Eräs toinen koira, joka oli vartioimassa erästä temppeliä Athenassa ja huomasi kirkonvarkaan vievän mennessään kauneimmat kalleudet, rupesi tätä haukkumaan minkä jaksoi; mutta kirkonisännät kun eivät siitä heränneet, niin se alkoi seurata häntä, ja kun tuli päivä, pysytteli vähän etäämmällä hänestä, päästämättä häntä koskaan näkyvistään; jos hän tarjosi sille syötävää, niin se ei siitä huolinut, mutta toisille kulkijoille, jotka tulivat sitä tiellä vastaan, se heilutti iloisesti häntäänsä ja otti heidän käsistään, mitä he antoivat sille syödä; jos sen varas pysähtyi nukkumaan, pysähtyi sekin samalla ja samaan paikkaan. Kun tieto tuosta koirasta oli tullut kirkon isännille, alkoivat he seurata sen jälkiä, tiedustellen senkarvaista koiraa, ja tapasivatkin sen vihdoin Kromyonin kaupungissa ja myöskin varkaan, jonka he toivat takaisin Athenaan, missä hän sai rangaistuksensa. Ja kiitollisuuden osoitteeksi tästä hyvästä palveluksesta tuomarit määräsivät yleisestä varastosta tietyn määrän viljaa eläkkeeksi koiralle ja papit pitämään siitä huolta. Plutarkhos todistaa tämän kertomuksen hyvin uskottavaksi ja hänen aikanaan tapahtuneeksi asiaksi.
Mitä kiitollisuuteen tulee (sillä minusta tuntuu, että meidän on syytä nostaa tämä sana arvoon), riittäköön tämä ainoa esimerkki, jonka Apion kertoo omin silmin näkemänään. Eräänä päivänä, sanoo hän, kun Roomassa annettiin kansan huvikseen katsella useiden ulkomaisten eläinten ja erittäinkin harvinaisen suurten leijonain taistelua, oli niiden joukossa eräs, joka raivoisalla käytöksellään, jäsentensä voimalla ja koolla ja ylpeällä ja peloittavalla kiljunnallaan veti kaikkien läsnäolijain huomion puoleensa. Orjain joukossa, jotka esitettiin kansalle tässä eläintaistelussa, oli eräs dakialainen Androdus, jonka omisti ylhäinen roomalainen, arvoltaan konsuli. Kun tuo leijona huomasi hänet kaukaa, pysähtyi se ensin äkkiä, kuin ihmeissään, ja lähestyi sitten aivan hiljaa, lempeästi ja rauhallisesti, ikäänkuin tunnustellakseen häntä. Sen tehtyään, ja saatuaan varmuuden siitä, mitä se tahtoi tietää, se alkoi heiluttaa häntäänsä, niinkuin koirat liehitellessään isäntäänsä, ja nuolla ja suudella tuon kurjan raukan käsiä ja reisiä, joka oli tyrmistyneenä kauhusta ja aivan suunniltaan. Kun leijonan hyvänsävyisyys oli saanut Androduksen toipumaan pelostaan ja hänen näkönsä oli siksi rauhoittunut, että hän saattoi katsella sitä ja tuntea sen, niin oli omituinen nautinto nähdä, kuinka nämä molemmat hyväilivät toisiaan ja osoittivat toisilleen iloaan.
Kun kansa sen johdosta päästi ilohuutoja, kutsutti keisari orjan eteensä, kuullakseen häneltä, kuinka niin outo tapahtuma oli mahdollinen. Tämä kertoi hänelle uuden ja ihmeellisen tarinan. "Herrani ollessa prokonsulina Afrikassa", sanoi hän, "pakotti se julmuus ja ankaruus, jolla hän minua kohteli, pieksättäen minua joka päivä, minut karkaamaan hänen luotaan ja pakenemaan; ja piiloutuakseni varmasti henkilöltä, jolla oli niin suuri valta maakunnassa, pidin parhaana mennä tuon maan erämaihin ja hiekkaisiin ja asumattomiin seutuihin, päätettyäni jollakin tavalla surmata itseni, jos minulle ei kävisi mahdolliseksi löytää ravintoa. Auringonpaahde kun oli äärettömän ankara keskipäivällä ja kuumuus sietämätön, niin lyyhistyin erääseen näkymättömään ja luoksepääsemättömään luolaan ja heittäydyin siihen sisälle. Vähää myöhemmin tuli sinne tuo leijona, yksi käpälä verissä ja haavoitettuna, aivan vaikeroiden ja vinkuen tuskista, joita se tunsi siinä. Sen saapuessa pelästyin kovin, mutta nähdessään minut piiloutuneena pesänsä nurkkaan, se lähestyi aivan hiljaa minua, ojentaen minulle loukkautuneen käpälänsä ja näyttäen sitä minulle, kuin apua pyytääkseen. Otin silloin siitä pois suuren tikun, joka oli tunkeutuneena siihen, ja totuttuani leijonaan jonkin verran, pusertelin sen haavaa ja sain siitä lähtemään pois lian, jota oli siihen kokoontunut, pyyhin ja puhdistin sen niin siistiksi kuin vain saatoin. Tuntien päässeensä vammastaan ja saaneensa lievitystä tuskaansa, leijona rupesi lepäämään ja nukkumaan, pitäen yhä käpäläänsä käsissäni. Siitä lähtien se ja minä elimme yhdessä tuossa luolassa kolme kokonaista vuotta samoista ruokavaroista, sillä pyydystysretkillään tappamistaan eläimistä se toi minulle parhaat palaset, jotka minä tulen puutteessa paahdatin auringolla ja käytin ravinnokseni. Ajan oloon ikävystyttyäni tähän petomaiseen ja villiin elämään, lähdin pois eräänä päivänä, kun leijona oli mennyt tavalliselle pyydystysretkelleen; ja kolmannella päivämatkallani minut yllättivät sotilaat, jotka toivat minut Afrikasta tähän kaupunkiin herralleni, joka äkkiä tuomitsi minut kuolemaan ja petojen raadeltavaksi. Mutta nähtävästi tuo leijona joutui myöskin kiinni pian senjälkeen ja tahtoi nyt palkita minulle sen hyväntyön ja lääkärinavun, jonka se oli minulta saanut."
Siinä tarina, jonka Androdus kertoi keisarille ja jonka hän pani kulkemaan suusta suuhun kansan keskuudessa; sen johdosta hänet kaikkien yhteisestä anomuksesta päästettiin vapaaksi ja vapautettiin tuosta tuomiosta; ja kansan määräyksestä lahjoitettiin hänelle tuo leijona. Siitä lähtien näimme, sanoo Apion, Androduksen kävelevän ravintolasta toiseen Roomassa, taluttaen tuota leijonaa aivan pienestä talutusnuorasta ja ottaen vastaan rahaa, jota hänelle annettiin, leijonan antavan peittää itsensä kukilla, joita sille heitettiin; ja jokainen sanoi tavatessaan heidät: "Kas tuossa on leijona, jonka luona ihminen asui; kas tuossa on mies, joka oli leijonan lääkärinä."
Itkemme usein rakastamiemme eläinten kuolemaa; samoin ne surevat meidän kuolemaamme:
Post bellator equus, positis insignibus, Aethon
it lacrymans, guttisque humectat grandibus ora.[183]