Niinkuin toiset kansakunnistamme pitävät vaimoja yhteisinä, toisten keskuudessa taas kukin mies pitää omaansa, niin eikö eläinten keskuudessa myöskin näe sellaista ja avioliittoja pidettävän pyhempinä kuin meidän? Mitä tulee seuroihin ja yhdistyksiin, joita ne muodostavat liittyäkseen yhteen ja auttaakseen toisiaan, niin huomaa häristä, sioista ja muista eläimistä, että kun se, jolle teette pahaa, päästää huutoja, niin koko joukko rientää sen avuksi ja yhtyy sitä puolustamaan.
Kun kiiski on niellyt kalastajan koukun, niin sen toverit kokoontuvat joukoittain sen ympärille ja jyrsivät siimaa, ja jos joku niistä on sattunut joutumaan rysään, niin toiset ulkoapäin pistävät sille pyrstönsä, ja se puree sitä hampaillaan minkä jaksaa; siten ne vetävät sen ulos ja vievät mukanaan. Kun joku partakalain tovereista on tarttunut koukkuun, niin ne panevat siiman selkäänsä vastaan ja pistävät siitä ulos piikin, joka on hammaslaitainen kuin saha, ja sillä ne sahaavat poikki siiman.
Mitä tulee erikoisiin palveluksiin, joita me saamme toisiltamme elämän tarpeissa, niin näkee eläinten keskuudessa useita esimerkkejä sellaisista. Väitetään, että valaskala ei liiku koskaan, ellei sillä ole edessään eräs pieni kivikalan näköinen kala, jota senvuoksi sanotaan Oppaaksi; valaskala seuraa sitä, antaen ohjata ja kääntää kulkuansa yhtä helposti kuin peräsin kääntää laivaa; ja palkinnoksi sitten myöskin, — sen sijaan että kaikki muu, olkoonpa eläin tahi laiva, mikä joutuu tuon hirviön kidan kauheaan rotkoon, heti on hukassa ja nielaistaan, — tuo pikku kala vetäytyy sinne vahvaan rauhaan ja nukkuu siellä; ja sen nukkuessa valas ei liikahda; mutta kohta kun se lähtee ulos, alkaa valas seurata sitä lakkaamatta; ja jos se sattuu eksymään siitä, niin se harhailee sinne tänne ja usein ruhjoo itseään kallioihin, niinkuin laiva, joka on menettänyt peräsimensä; sen Plutarkhos todistaa nähneensä Antikyran saarella.
Samanlainen yhdyselämä on olemassa hippikerttu nimisen pikkulinnun ja krokotiilin välillä; hippikerttunen tekee vahtipalvelusta tuolle suurelle eläimelle; ja jos faaraokissa, sen vihollinen, lähestyy taistellakseen sen kanssa, niin tuo pikku lintu, peläten, että se yllättää krokotiilin nukkumasta, menee ja herättää sen ja ilmoittaa sille vaaran laulullaan ja nokkimalla sitä; se elää tuon pedon jätteistä, joka päästää sen ystävällisesti suuhunsa ja sallii sen nokkia leukaperissään ja hampaittensa välissä, poimiakseen sieltä sinne jääneitä lihanpalasia; ja jos krokotiili tahtoo sulkea suunsa, niin se ensin käskee sitä lähtemään sieltä pois sulkemalla sitä vähitellen, pusertamatta ja loukkaamatta lintua.
Se simpukka, jota sanotaan helmiäiseksi, elää myöskin siten yhdessä pinnoterin kanssa, joka on pieni ravunsukuinen eläin ja palvelee sen oven- ja portinvartijana, istuen tuon simpukan suussa, jota se pitää alati raollaan, kunnes se näkee jonkin niiden saaliiksi sopivan pikkukalan tulevan sinne sisään; sillä silloin se menee tuon simpukan sisään ja nipistää sen lihaa ja pakottaa sen sulkemaan kuorensa; silloin ne molemmat yhdessä syövät linnaansa suljetun saaliin. Tonnokalojen elintavassa huomaa matematiikan kolmen osan erinomaista tuntemista: mitä astrologiaan tulee, niin ne opettavat sitä ihmiselle, sillä ne pysähtyvät siihen paikkaan, missä talvi-päivänseisahdus ne yllättää, eivätkä liiku siitä seuraavaan päiväntasaukseen saakka; siitäpä syystä Aristoteleskin kernaasti myöntää niiden tuntevan tuon tieteen; mitä taas geometriaan ja aritmetiikkaan tulee, niin ne aina muodostavat joukkueensa kuution muotoiseksi, neliömäiseksi joka suuntaan, ja rakentavat sen vankaksi pataljoonaksi, joka on yltyleensä suljettu ja ympäröity ja jossa on kuusi aivan yhtä suurta pintaa; sitten ne uivat tässä neliömäisessä järjestyksessä, joka on yhtä leveä takaa kuin edestä, niin että jos näkee ja laskee siitä yhden rivin, voi helposti laskea koko joukkueen, koskapa lukumäärä on syvyydelleen sama kuin leveydelleen ja leveydelleen sama kuin pituudelleen.
Mitä mielen uljuuteen tulee, niin ei ole helppo osoittaa sitä ilmeisemmin kuin tuo suuri koira, joka lähetettiin Intiasta kuningas Aleksanterille: sille tarjottiin vastustajaksi taistelussa ensin hirvi, sitten metsäkarju ja sitten karhu; se ei niistä välittänyt eikä viitsinyt liikkua paikaltaan; mutta nähdessään leijonan se nousi heti, osoittaen ilmeisesti julistavansa vain tämän arvokkaaksi ryhtymään taisteluun kanssansa. Katumukseen ja vikojensa tuntoon nähden kerrotaan eräästä norsusta, että se, vihan vimmassa surmattuaan ohjaajansa, rupesi sitä niin äärettömästi suremaan, ettei se enää koskaan tahtonut syödä, vaan heitti henkensä. Mitä armahtavaisuuteen tulee, niin kerrotaan eräästä tiikeristä, kaikkein julmimmasta pedosta, että kun sille oli luovutettu vuohen karitsa, niin se kärsi kaksi päivää nälkää, ennenkuin tahtoi tehdä sille pahaa, ja kolmantena päivänä se särki häkin, johon se oli suljettuna, mennäkseen etsimään muuta syötävää, se kun ei tahtonut käydä karitsan, ystävänsä ja vieraansa, kimppuun. Ja mitä yhdyselämän luoman tuttavallisuuden ja sovinnaisuuden oikeuksiin tulee, niin eihän ole mitään tavatonta, että kasvatamme yhdessä kissoja, koiria ja jäniksiä.
Mutta mitä kokemus opettaa niille, jotka matkustavat merillä, erittäinkin Sisilian merellä, jäälintujen elämästä, se voittaa kaikki, mitä ihminen voi ajatella. Minkä eläinlajin lapsivuodetta, syntymistä ja sikiönsaamista luonto on koskaan pitänyt niin suuressa kunniassa? Sillä runoilijat tosin kertovat, että yksi ainoa saari, Delos, joka ennen oli liikkuva, pysähtyi liikkumattomaksi Latonan synnytystä varten, mutta Jumala on tahtonut, että koko meri seisahtuu, tyyntyy ja tasoittuu laineettomaksi, tuulettomaksi ja sateettomaksi siksi aikaa kuin jäälintu tekee poikasensa, mikä tapahtuu juuri päivänseisahduksen, vuoden lyhyimmän päivän aikana; ja sen nauttiman etuoikeuden nojalla meillä on talvisydännä seitsemän päivää ja seitsemän yötä, joina voimme vaaratta kulkea merillä.
Niiden naaraat eivät tunne muuta koirasta kuin kukin omansa; sen seurassa ne elävät koko elämänsä, koskaan sitä hylkäämättä; jos se käy heikoksi ja raihnaaksi, niin ne ottavat sen hartioilleen, kantavat sitä kaikkialle ja palvelevat sitä sen kuolemaan saakka. Mutta mikään kyky ei ole vielä voinut saada tietoonsa sitä ihmeellistä tekotapaa, millä jäälintu rakentaa pesän poikasilleen, eikä arvata sen rakennusainetta. Plutarkhos, joka oli niitä nähnyt ja käsitellyt useampia, arvelee, että ne ovat jonkin kalan ruodoista, joita se liittää ja sitoo yhteen, punoen ne toisiinsa, toiset pitkin-, toiset poikkipäin, ja käyristäen ja pyöristäen niitä niin, että se lopulta muodostaa niistä pyöreän aluksen, joka voi pysyä veden päällä. Kun se sitten on rakentanut sen valmiiksi, niin se kantaa sen meren aallokkoon, sellaiseen paikkaan, missä meri, tuuditellen sitä aivan hiljaa, opettaa linnun korjaamaan sen, mikä ei ole hyvin saumattua, ja paremmin vahvistamaan niitä kohtia, joissa se huomaa meren aaltojen saavan sen rakennuksen pettämään ja höltymään; ja päinvastoin ne kohdat, jotka ovat liittyneet lujiksi, ne meren aallokko nivoo ja pusertaa kireälle, niin ettei niitä voi särkeä eikä hajoittaa eikä runnella kivittämällä eikä rauta-aseilla muutoin kuin suurin vaivoin.
Ja mikä on vielä ihmeteltävämpää, se on sen sisäisen ontelon koko ja muoto; se näet on rakennettu ja soviteltu sellaiseksi, ettei siihen mahdu eikä sovi muuta kuin lintu, joka sen on rakentanut, sillä kaikelle muulle se on pääsemätön, salvattu ja suljettu, niin ettei siihen pääse mikään, ei edes meren vesi. Kas siinä varsin selvä ja hyvästä lähteestä saatu kuva tuosta rakennuksesta; kuitenkin minusta tuntuu, ettei se vielä riittävästi selvitä meille tuon rakennustavan vaikeutta. Mutta kuinka itserakkaita olemmekaan sijoittaessamme alapuolellemme ja arvostellessamme halveksivasti sellaista, mitä emme voi jäljitellä emmekä ymmärtää!
Seuratakseni vielä vähän pitemmälle tätä meidän ja eläinten välistä yhtäläisyyttä ja vastaavaisuutta, niin se etuoikeus, josta meidän sielumme ylpeilee, että se mukauttaa oman luontonsa mukaiseksi kaikki, mistä se muodostaa itselleen mielikuvan, että se riisuu pois katoovaiset ja aineelliset ominaisuudet kaikesta, mitä se ottaa vastaan, että se pakottaa esineet, jotka se katsoo tutustumisen arvoisiksi, riisumaan ja jättämään häviäväiset ominaisuutensa ja heittämään pois, niinkuin tarpeettomat ja arvottomat vaatteet, paksuuden, pituuden, syvyyden, painon, värin, hajun, karheuden, sileyden, kovuuden, pehmeyden ja kaikki aisteilla havaittavat satunnaiset olomuodot, sovittaakseen ne kuolemattoman ja henkisen luontonsa mukaisiksi, niin että se Rooma ja Parisi, joka minulla on sielussani, se Parisi, jonka kuvailen mielessäni, sen kuvailen ja tajuan vailla suuruutta ja paikallisuutta, vailla kiviä, katukivitystä ja puistoja: tämä sama etuoikeus, sanon minä, näyttää aivan ilmeisesti olevan eläimilläkin. Sillä torven toitotuksiin, pyssyjen paukkeeseen ja taisteluihin tottunut hevonen, jonka näemme nukkuessaan, loikoessaan pahnoillaan vavahtelevan ja värähtelevän, kuin jos se olisi taistelun temmellyksessä, varmaa on, että se kuvailee mielessään äänettömän rummunsävelen, aseettoman ja ruumiittoman armeijan: