Me emme sano, että ihminen tuntee tuskaa, kun madot kalvavat hänen jäseniään, joilla hän eli, ja kun ne maatuvat maassa:

Et nihil hoc ad nos, qui coitu coniugioque
corporis atque animae consistimus uniter apti.[259]

Edelleen, millä oikeudenmukaisuutensa perustuksella jumalat voivat osoittaa kiitollisuutta ja antaa palkintoja ihmiselle hänen kuolemansa jälkeen hänen hyvistä ja hyveellisistä teoistansa, koskapa he itse ovat ne saaneet aikaan ja synnyttäneet hänessä? Ja miksi he pahastuvat hänen pahoista teoistaan ja kostavat ne hänelle, koska he itse ovat luoneet hänet näin erehtyväisen luontoiseksi ja yhdellä ainoalla tahtonsa värähdyksellä voivat estää hänet rikkomasta? Eikö tällainen Epikuroksen vastaväite Platonia vastaan olisi ihmisjärjen kannalta sangen oikeutettu, ellei hän usein asettuisi sen mietelmän turviin, että "on mahdotonta väittää mitään varmaa kuolemattomasta luonnosta kuolevaisen nojalla?" Se ei muuta tee kuin eksyy kaikessa, mutta erikoisesti silloin, kun se sekaantuu jumalallisiin asioihin. Kuka sen tuntee selvemmin kuin me? Sillä vaikkakin olemme antaneet sille varmat ja erehtymättömät periaatteet, vaikkakin valaisemme sen askeleet sen Totuuden pyhällä lampulla, jonka Jumala on suvainnut meille ilmoittaa, näemme kuitenkin joka päivä, kuinka se, niin pian kuin se vähänkään luopuu tavalliselta polulta ja kääntyy tahi poikkeaa pois Kirkon viitoittamalta ja polkemalta tieltä, kohta eksyy, joutuu ymmälle ja takertuu vaikeuksiin, kiertäen ja ajelehtien tuolla ihmisluulojen aavalla, levottomalla ja aaltoilevalla merellä, vailla ohjausta ja päämaalia; heti kun se eksyy tuolta suurelta valtatieltä, se hajaantuu lukemattomille eri teille.

Ihminen ei voi olla muuta kuin mitä hän on eikä ajatella muuta kuin kykynsä mukaan. Kun ne, sanoo Plutarkhos, jotka ovat vain ihmisiä, rupeavat pitämään oppineita puheita jumalista ja puolijumalista, niin he ovat itseviisaampia kuin musiikkia ymmärtämätön mies, joka tahtoo arvostella laulajia, tahi mies, joka ei ole koskaan ollut leirissä ja tahtoo väitellä aseista ja sodasta, luullen jollakin kevytmielisellä arvaamisella ymmärtävänsä hänelle tuntemattoman taidon tuloksia. Muinaisaika luuli, uskon ma, tekevänsä jotakin jumalten suuruuden lisäämiseksi ajatellessaan heidät ihmisen kaltaisiksi, varustaessaan heidät hänen kyvyillänsä, hänen hyväntuulisuudellaan ja häpeällisimmillä tarpeillaan, tarjotessaan heille meidän ruokiamme syötäviksi, meidän tanssejamme, naamiaisiamme ja ilveilyjämme huvikkeiksi, meidän vaatteitamme verhoksi ja talojamme asunnoksi, hyväillen heitä suitsutusten tuoksulla ja musiikin sävelillä, köynnöksillä ja kukkaskimpuilla ja, saadakseen heidät mukautumaan meidän paheellisiin intohimoihimme, houkutellen heidän oikeudenmukaisuutensa epäinhimilliseen kostoon, pannen heidät nauttimaan sellaisen tuhoamisesta ja tuhlaamisesta, minkä he itse ovat luoneet ja ylläpitäneet, kuten esimerkiksi Tiberius Sempronius poltatti uhriksi Vulkanokselle vihollisilta Sardiniassa voittamansa upeat sotasaaliit ja aseet, ja Aemilius Paullus Makedoniasta voittamansa Marsille ja Minervalle; ja saavuttuaan Intian Valtameren rannalle heitti Aleksanteri mereen hyvitelläkseen Thetistä useita suuria kulta-astioita ja teurastutti sitäpaitsi hänen alttareillaan joukoittain sekä viattomia eläimiä että myöskin ihmisiä, niinkuin se monilla kansakunnilla, muiden muassa meidän kansallamme oli yleisenä tapana, ja luullakseni ei yksikään kansa ole siitä niin puhdas, ettei olisi sitä yrittänyt:

Sulmone creatos
quatuor hic iuvenes, totidem, quos educat Ufens,
viventes rapit, inferias quos immolet umbris.[260]

Geetit pitävät itseänsä kuolemattomina, ja heille kuolema ei ole muuta kuin heidän Zamolxis-nimisen jumalansa lähestymistä. Joka viides vuosi he lähettävät hänen luokseen jonkun joukostaan pyytämään häneltä mitä tarvitsevat. Tämä lähetti valitaan arvalla, ja hänet lähetetään, sittenkuin hänelle suullisesti on ilmoitettu hänen tehtävänsä, siten, että kolme niistä, jotka häntä ympäröivät, pitää pystyssä kolmea heittokeihästä, joita vastaan muut paiskaavat hänet kaikin voimin. Jos keihäs sattuu häneen hengen paikalle ja hän kuolee äkkiä, niin se on heille varma todiste jumalan suosiosta; jos hän jää henkiin, niin he pitävät häntä häijynä ja inhoittavana ja lähettävät vielä toisen samalla tavoin. Kun Amestris, Xerxeen äiti, oli tullut vanhaksi, hautautti hän kerrakseen neljätoista nuorukaista Persian ylhäisimmistä suvuista elävältä, maan uskonnon mukaisesti, lahjoittaakseen ne jollekin manalan jumalalle. Vielä tänä päivänä Themixtitanin epäjumalankuvat iskostetaan pienten lasten verellä, eivätkä epäjumalat pidä muista kuin näiden lapsellisten ja puhtaiden sielujen uhreista: vanhurskaus himoitsemassa viattomuuden verta!

Tantum relligio potuit suadere malorum![261]

Karthagolaiset uhrasivat omia lapsiaan Saturnukselle; ja kellä ei ollut lapsia, se osti niitä; kuitenkin tuli isän ja äidin olla läsnä tuossa uhritoimituksessa iloisen ja tyytyväisen näköisinä.

Oli eriskummainen päähänpisto, että tahdottiin palkita Jumalan hyvyys meidän kärsimyksellämme. Niinpä lakedaimonilaiset hemmoittelivat Dianaansa kiduttamalla nuoria poikia, joita he, hänen suosionsa saavuttaakseen, pieksättivät usein kuoliaiksi asti. Osoitti raakaa mielenlaatua, että tahdottiin palkita arkkitehti mullistamalla hänen rakennuksensa ja taata ansaittu rangaistus syyllisille rankaisemalla syyttömiä, ja että Iphigeneia-raukka Auliin satamassa sai uhrikuolemallaan puhdistaa Jumalan silmissä kreikkalaisten armeijan heidän tekemistään rikoksista:

et casta inceste, nubendi tempore in ipso,
hostia concideret mactatu maesta parentis,[262]