Voimmeko uskoa, että Platon, hän, jonka aatteet ovat olleet niin taivaallisen ylevät, ja joka on ollut niin läheisessä kosketuksessa jumaluuden kanssa, että hän siitä on saanut pysyvän liikanimensä, olisi arvellut ihmisellä, tuolla luontokappale raukalla, olevan itsessään mitään, mikä olisi verrattavissa tuohon käsittämättömään mahtavuuteen? Voimmeko uskoa hänen luulleen, että meidän raukeat otteemme kykenisivät, tahi ymmärryksemme voima olisi kyllin vahva pääsemään osalliseksi iankaikkisesta autuudesta tahi vaivasta? Hänelle pitäisi sanoa ihmisjärjen nimessä: Jos meille toisessa elämässä lupaamasi nautinnot ovat niitä, joita olen tuntenut tässä maailmassa, niin sellaisella ei ole mitään yhteistä iankaikkisuuden kanssa. Vaikka kaikki viisi Jumalan luomaa aistiani olisi kukkurallaan riemua ja tämä sieluni kaiken sen ilon valtaamana, mitä se voi haluta ja toivoa, niin tiedämme, mitä se voi; se ei olisi vielä mitään; jos siinä on jotakin minulle ominaista, niin siinä ei ole mitään jumalallista; jos se ei ole muuta kuin mikä saattaa kuulua tähän nykyiseen tilaamme, niin sitä ei voi ottaa lukuun; kaikki kuolevaisten ilo on kuolevaista; jos vanhempaimme, lastemme ja ystäviemme kiitollisuus voi meitä liikuttaa ja hivellä toisessa maailmassa, jos vielä riipumme kiinni sellaisessa nautinnossa, niin olemme maallisten ja rajoitettujen hyvyyksien kahleissa. Me emme voi arvokkaalla tavalla käsittää noitten korkeitten ja jumalallisten lupausten suuruutta, jos voimme niitä käsittää ensinkään; arvokkaalla tavalla niitä kuvitellakseen täytyy kuvitella ne mahdottomiksi kuvitella, sanomattomiksi ja käsittämättömiksi ja kokonaan toisiksi kuin meidän viheliäisen kokemuksemme osoittamat. "Silmä ei voi nähdä", sanoo pyhä Paavali, "eikä ihmisen mieleen voi tulla sitä onnea, jonka Jumala valmistaa omillensa". Ja jos, tehdäkseen meidät siihen kykeneviksi, puhdistetaan ja muutetaan meidän olemuksemme (niinkuin sinä, Platon, sanot tehtävän puhdistuksillasi), niin meissä täytyy tapahtua niin ääretön ja kaikinpuolinen muutos, että fysiikan opetuksien mukaan me emme enää ole me:
Hector erat tunc quum bello certabat; at ille
tractus ab Aemonio, non erat Hector, equo.[254]
Se on jokin toinen, joka saa nuo palkinnot:
Quod mutatur ... dissolvitur; interit ergo:
trajiciuntur enim partes atque ordine migrant.[255]
Sillä tuleeko meidän ajatella, että Pythagoraan sielunvaelluksessa ja siinä asunnon muutoksessa, jonka hän kuvitteli sieluille ominaiseksi, leijona, jossa Caesarin sielu on, omaksuu ne intohimot, jotka liikuttivat Caesaria, eikä hän itse? Jos hän itse ne vielä omaksuisi, niin olisivat oikeassa ne, jotka, vastustaen tuota mielipidettä Platonia vastaan, tekevät hänelle sen vastaväitteen, että poika saattaisi joutua ratsastamaan muulin ruumiiseen verhotulla äidillänsä, y.m. sellaisia järjettömyyksiä. Ja luulemmeko, että eläinten ruumiitten muuttuessa uusiksi saman lajin eläimiksi uudesti muodostuneet eivät ole toisia kuin niitten edeltäjät? Feenikslinnun tuhkasta syntyy, sanotaan, eräänlainen mato, ja sitten uusi feeniks. Kuka voi ajatella, että tämä jälkimmäinen feeniks ei olisi toinen kuin ensimmäinen? Näemme silkkimatojemme ikäänkuin kuolevan ja lakastuvan, ja tuosta samasta ruumiista syntyvän perhosen, ja siitä toisen madon, jonka olisi naurettavaa katsoa vielä olevan ensimmäisen; mikä kerran on lakannut olemasta, sitä ei enää ole:
Nec, si materiam nostram collegerit aetas
post obitum, rursumque redegerit, ut sita nunc
est, atque iterum nobis fuerint data lumina vitae,
pertineat quidquam tamen ad nos id quoque factum,
interrupta semel quum sit repetentia nostra.[256]
Ja kun toisessa paikassa sanot, Platon, että ihmisen henkinen osa saa nauttia tulevan elämän palkinnot, niin sanot meille jotakin yhtä vähän todennäköistä:
Scilicet, avolsis radicibus ut nequit ullam
dispicere ipse oculus rem seorsum corpore toto.[257]
Sillä tuon laskun mukaan tuo nautinto ei enää lankea ihmiselle, eikä siis meille; me näet olemme rakennetut kahdesta olennaisesta pääosasta, joiden eroittaminen on olemuksemme kuolema ja tuho:
Inter enim iecta est vitai pausa, vageque
deerrarunt passim motus ab sensibus omnes.[258]