quare etiam atque etiam tales fateare necesse est,
esse alios alibi congressus materiat,
qualis hic est, avido complexu quem tenet aether;[271]

varsinkin jos se on elollinen olento, minkä seikan sen liikkeet tekevät niin uskottaviksi, että Platon vakuuttaa niin olevan, ja monet meikäläiset joko vahvistavat sen todeksi tahi eivät uskalla väittää sitä epävarmaksi enempää kuin tuota vanhaa mielipidettä, että taivas, tähdet ja muut maailman osat ovat ruumiista ja sielusta kokoonpantuja luontokappaleita, kuolevaisia rakenteeseensa nähden, mutta kuolemattomia Luojan määräyksestä. Mutta jos nyt on olemassa monta maailmaa, kuten Demokritos, Epikuros ja melkein kaikki filosofit ovat ajatelleet, niin mistä tiedämme, koskevatko tämän maailman perusohjeet ja säännöt yhtälailla noita toisia? Ehkä niillä on toinen muoto ja toinen järjestely. Epikuros kuvittelee ne joko yhdenlaisiksi tahi erilaisiksi. Me huomaamme tässä maailmassa äärettömän erilaisuuden ja vaihtelun vain paikallisen välimatkan vuoksi: ei meidän viljaamme eikä viinejämme eikä ainoatakaan eläimistämme tavata siinä uudessa maailman kolkassa, jonka isämme ovat löytäneet; kaikki on siellä toisenlaista; ja katsokaahan, kuinka monissa maailman seuduissa muinaisaikoina sekä Bakkhos että Ceres olivat tuntemattomia.

Jos saa uskoa Pliniusta ja Herodotosta, niin on eräillä seuduilla eräänlaisia ihmisiä, jotka ovat varsin vähän meikäläisten kaltaisia; myöskin on olemassa sekarotuisia ihmis- ja eläinluonnon välimuotoja; on seutuja, joissa ihmiset syntyvät päättöminä, silmät ja suu rinnassa; toisia, joissa he kaikki ovat kaksineuvoisia; toisia, joissa he kulkevat nelin jaloin; toisia, joissa heillä on vain yksi silmä otsassa ja pää enemmän koiran pään kuin meidän päämme näköinen; toisia, joissa he ovat puoliksi kaloja, alaruumiiltaan, ja elävät vedessä; toisia, joissa naiset synnyttävät viiden vuoden vanhoina ja elävät vain kahdeksan vuotta; toisia, joissa ihmisillä on pään nahka otsan kohdalla niin kova, että rauta ei pysty siihen, vaan kilpistyy siitä takaisin; toisia, joissa miehet ovat parrattomia; on kansoja, jotka eivät käytä tulta; toisia, joilla siemenneste on väriltään mustaa; entäs sellaiset, jotka luonnollisella tavalla muuttuvat susiksi, juhdiksi ja sitten taas ihmisiksi? Ja jos on niin kuin Plutarkhos sanoo, että eräillä Intian seuduilla on suuttomia ihmisiä, jotka käyttävät ravintonaan eräiden hajujen tuoksua, niin kuinka monet meidän kuvauksistamme ovat vääriä?

Edelleen, kuinka paljon onkaan meille tunnettuja seikkoja sotimassa noita kauniita sääntöjä vastaan, jotka me olemme sepitelleet ja määränneet luonnolle! Ja me julkenemme sitoa niihin jopa Jumalankin! Kuinka paljon onkaan sellaista, jota me sanomme ihmeelliseksi ja luonnonvastaiseksi! Niin tekee jokainen ihminen ja jokainen kansa tietämättömyytensä määrän mukaan. Kuinka paljon salattuja ominaisuuksia ja salaperäisiä aineita tapaammekaan! Sillä luonnonmukaisuus, se on meistä vain meidän ymmärryksemme mukaisuutta, niin pitkälle kuin se voi seurata ja me voimme nähdä; mikä on sen rajan ulkopuolella, se on luonnotonta ja epäsäännöllistä. Mutta tämän laskun mukaan on siis tietorikkaimmille ja älykkäimmille kaikki oleva luonnotonta: sillä heidät on ihmisjärki saanut vakuutetuiksi siitä, ettei sillä ole minkäänlaista pohjaa eikä perustusta edes varmasti tietääkseen, onko lumi valkeata (Anaksagoras sanoi sitä mustaksi), onko jotakin olemassa, vai eikö ole mitään, onko tietoa tahi tietämättömyyttä, mitä seikkaa Metrodoros khiolainen ei sanonut ihmisen voivan sanoa, tahi elämmekö, mitä seikkaa Euripides epäilee, "onko elämämme elämää, vai onko elämä sitä, mitä me sanomme kuolemaksi"; ja syystä kyllä: sillä miksi sanomme elävämme tuosta hetkestä asti, joka on vain valonvälähdys iäisen yön loputtomassa kulussa ja niin lyhyt keskeytys alituisessa ja luontaisessa tilassamme, kuolema kun täyttää kaikki, mikä on ennen tuota hetkeä ja sen jälkeen, ja vielä melkoisen osan tuota hetkeä?

Toiset vannovat, ettei ole olemassa mitään liikettä, ettei mikään liiku, kuten Melissoksen opin kannattajat; sillä, jos ei ole olemassa muuta kuin Yksi, niin ei tuo pallomainen liike voi sitä hyödyttää, eikä liike paikasta toiseen, kuten Platon todistaa; toiset, ettei luonnossa ole syntymistä eikä kuolemista. Protagoras sanoo, ettei ole mitään luonnossa muuta kuin epäilys, että kaikista asioista voi yhtä hyvin olla eri mieliä, jopa siitäkin, voiko kaikista asioista yhtä hyvin olla eri mieliä. Nausiphanes sanoo, että kaikesta, mikä näyttää olevan, ei mikään ole yleisesti, että on vain Yksi; Zenon, että Yksikään ei ole olemassa, ja että ei ole olemassa mitään; jos Yksi olisi, niin se olisi joko jossakin toisessa tahi itsessään; jos se on jossakin toisessa, niin on olemassa kaksi; jos se on itsessään, niin on myös kaksi: se, johon sisältyy, ja se, joka sisältyy. Näiden oppien mukaan kaikki olevainen on vain valheellinen tahi tyhjä varjo.

Minusta on aina tuntunut, että kristityille ihmisille on kovin häikäilemätöntä ja julkeaa seuraavanlainen puhe: "Jumala ei voi kuolla; Jumala ei voi peruuttaa sanaansa; Jumala ei voi tehdä sitä tahi tätä." Minusta ei ole hyvä sulkea siten Jumalan mahtia meidän sanojemme lakien alaiseksi; ja se todennäköisyys, mikä meistä tuntuu olevan noissa väitteissä, pitäisi esittää kunnioittavammin ja uskonnollisemmin.

Meidän puheellamme on heikkoutensa ja puutteellisuutensa, kuten kaikella muulla: useimmat maailman mellakoiden syyt ovat kielellistä laatua; meidän käräjäjuttumme eivät synny muuta kuin erimielisyydestä lakien selittämiseen nähden, ja useimmat sodat johtuvat siitä, ettei ole osattu pukea selvään sanamuotoon ruhtinasten välipuheita ja sopimuksia: kuinka monta ja merkittävää riitaa onkaan aiheuttanut maailmassa epävarmuus tuon pienen hoc-tavun merkityksestä? Valitkaamme tapaus, jonka logiikka itse tarjoaa meille selvimpänä: jos sanotte: "on kaunis ilma", ja jos puhutte totta, niin siis on kaunis ilma. Eikö se ole varma sanamuoto? Kuitenkin se pettää meidät. Nähdäksemme, että niin on, jatkakaamme esimerkkiä: jos sanotte: "Valehtelen", ja jos puhutte totta, niin siis valehtelette. Tämän jälkimmäisen säännönmukaisuus, järkevyys, johtopäätös-voima ovat samat kuin tuon toisen; kuitenkin olemme takertuneet kiinni. Huomaan, että pyrrholaiset filosofit eivät voi lausua yleistä käsitystänsä missään sanamuodossa; sillä he tarvitsisivat uuden kielen; meidän kielemme on kauttaaltaan muodostunut varmasisältöisistä lauseista, joita he kerrassaan vihaavat, niin että kun he sanovat: "Epäilen", niin heitä heti kiristetään kurkusta pakottaakseen heidät myöntämään, että he ainakin vakuuttavat ja tietävät sen, että epäilevät. Siten heidät on pakotettu turvautumaan seuraavaan lääketieteelliseen vertaukseen, jota ilman heidän ajatustapaansa olisi mahdoton selittää: he sanovat, että kun he lausuvat: "En tiedä" tahi "Epäilen", niin tämä lause vie mennessään itsensä samalla kuin kaiken muun, aivan samoin kuin rabarberi ajaa ulos pahat nesteet ja samalla myöskin itsensä. Tämä ajatus on varmemmin laadittu kysymyksen muotoon: Mitä tiedän? joka minulla on vaakunassani kilpikirjoituksena vaa'an kera.

Katsokaa, kuinka voi käyttää eduksensa moista julkeata puhetta: jos niissä kiistoissa, joita nykyään käydään uskonnollisissa asioissamme, liiaksi ahdistatte vastustajia, niin he voivat sanoa teille aivan häikäilemättä, että "ei ole Jumalan vallassa tehdä mahdolliseksi sitä, että hänen ruumiinsa olisi paratiisissa ja maan päällä ja useammissa paikoissa yhtaikaa". Entäs tuo muinaisajan pilkkakirves, kuinka hän käyttää sitä hyväkseen? "Ainakin", sanoo hän, "on melkoiseksi lohdutukseksi ihmiselle nähdä, ettei Jumala voi kaikkea: hän näet ei voi surmata itseänsä, vaikka tahtoisikin, mikä on suurin etu, joka meillä on asemassamme; hän ei voi tehdä kuolevaisia kuolemattomiksi eikä herättää kuolleita eloon, eikä saada aikaan, että sillä, jolla on ollut kunniasijoja, ei olisi niitä ollut, hänellä kun ei ole muuta valtaa menneisyyden suhteen kuin unohduksen valta; ja mainitakseni vielä leikillisen lisäesimerkin tästä Jumalan ja ihmisen yhdenvertaisuudesta: hän ei voi laittaa niin, että kaksi kertaa kymmenen ei olisi kaksikymmentä". Noin hän sanoo, ja sellaista kristityn ei pitäisi päästää suustaan, vaikka nyt ihmiset päinvastoin näyttävät tavoittelevan moista mielettömän ylpeätä kieltä, alentaakseen Jumalan omalle tasollensa:

Cras vel atra
nube polum pater occupato,
Vel sole puro; non tamen irritum,
quodcumque retro est, efficiet, neque
diffinget infectumque reddet,
quod fugiens semel hora vexit.[272]

Kun sanomme, että lukemattomat vuosisadat, sekä menneet että tulevat, ovat Jumalalle vain silmänräpäys, että hänen hyvyytensä, viisautensa, voimansa ovat yhtä hänen olemuksensa kanssa, niin meidän sanamme sanoo sen, mutta ymmärryksemme ei sitä tajua. Ja kuitenkin me itsekylläisyydessämme tahdomme pakottaa Jumalan mahtumaan meidän seulamme reiästä läpi, ja siitä syntyvät kaikki houreet ja harhaluulot, jotka valtaavat maailman, kun se panee omaan puntariinsa ja sillä punnitsee sellaista, jota sen puntari ei läheskään pysty ottamaan koukkuunsa. Mirum, quo procedat improbitas cordis humani parvulo aliquo invitata successu.[273] Kuinka röyhkeästi torjuvatkaan stoalaiset Epikuroksen väitteen että tosi hyvyys ja onni on vain Jumalalle ominaista, ja että viisaalla ihmisellä on vain niiden varjo ja näköisyys! Kuinka yltiöpäisesti he ovat tehneet Jumalan kohtalosta riippuvaksi (en tahdo kieltää, etteikö eräät nimikristityt tee sitä vieläkin)! Ja Thales, Platon ja Pythagoras ovat tehneet hänet välttämättömyyden orjaksi.