Tämä ylpeä pyrkimys näkemään Jumalan meidän silmillämme on tehnyt sen, että eräs meikäläinen arvohenkilö on arvellut Jumalalla olevan ruumiillisen muodon; se on myöskin syynä siihen, mikä meille sattuu joka päivä, että pidämme aivan erikoisesti Jumalan tekoina tärkeät tapahtumat; koska ne meille merkitsevät paljon, niin luulemme niiden merkitsevän hänellekin paljon ja hänen kohdistavan niihin suurempaa ja tarkempaa huomiota kuin meille vähäpätöisiin ja maailman tavallisen menon mukaisiin tapahtumiin. Magna dii curant, parva negligunt.[274] Kuulkaa hänen esittämänsä esikuva; se tekee teille selväksi hänen perusteensa: Nec in regnis quidem reges omnia minima curant;[275] ikäänkuin tälle kuninkaalle merkitsisi enemmän tahi vähemmän valtakunnan mullistaminen kuin puun lehden liikuttaminen, ja ikäänkuin hänen kaitselmuksensa toimisi eri tavalla ohjatessaan taistelun ratkaisua kuin suunnatessaan kirpun hyppyä. Hänen hallitseva kätensä puuttuu kaikkiin asioihin yhtä tasaisesti, samalla voimalla ja samalla järjestävällä kyvyllä; meidän etumme ei siihen vaikuta mitään; meidän pyrkimyksemme ja mittapuumme eivät liikuta häntä. Deus ita artifex magnus in magnis, ut minor non sit in parvis.[276] Meidän röyhkeytemme saa meidät yhä herjaten asettamaan Jumalan samalle tasolle kuin itsemme. Koska virkatoimemme rasittavat meitä, niin on Straton ajatellut jumalat vapaiksi kaikista hallintoviroista, kuten heidän pappinsakin ovat; hän arvelee luonnon synnyttävän ja ylläpitävän kaiken olevaisen, ja sen painojen ja rattaiden avulla hän rakentaa maailman osat, vapauttaen ihmisluonnon Jumalan tuomioiden pelosta: quod beatum aeternumque sit, id nec habere negotii quidquam, nec exhibere alteri.[277]

Luonto vaatii, että samanlaisissa asioissa vallitsee samanlainen suhde: kuolevaisten äärettömästä lukumäärästä voi siis päättää yhtä suuren määrän kuolemattomia; äärettömän lukuisat tappavat ja tuhoavat voimat edellyttävät yhtä monia suojelevia ja edistäviä voimia. Niinkuin jumalten sielut ilman kieltä, silmiä ja korvia tuntevat keskenään kukin sen, minkä toinen tuntee, ja arvaavat meidän ajatuksemme, samoin ihmisten sielut, ollessaan unen tahi jonkin hurmiotilan vapauttamina ja irroittamina ruumiista, ennustavat, aavistavat ja näkevät sellaista, mitä eivät voi nähdä ollessaan ruumiiden yhteydessä. "Ihmiset", sanoo pyhä Paavali, "ovat tulleet hulluiksi luullessaan olevansa viisaita, ja ovat muuttaneet kuolemattoman Jumalan kunnian kuolevaisen ihmisen kuvaksi." Katsokaahan tuota muinaisaikaisten jumalaksikorottamismenojen ilveilyä: suurten ja komeitten hautajaisjuhlallisuuksien jälkeen, kun pyramidin huippu ja vainajan vuode syttyivät palamaan, päästettiin samalla lentoon kotka, ja jos se lähti lentämään ylöspäin, niin se tiesi, että sielu pääsi paratiisiin. Meillä on lukemattomia muistorahoja, ja erittäinkin tuon Faustina nimisen kunnon vaimon muistoraha, jossa tuo kotka on kuvattuna kantamassa noita jumaliksi korotettuja sieluja selässään taivasta kohti. On surkeata, että annamme omien kujeittemme ja keksintöjemme pettää itsemme:

quod finxere, timent,[278]

niinkuin lapset, jotka säikähtävät samaa naamaa, minkä itse ovat maalata töhertäneet ja mustaamalla laittaneet toverillensa, quasi quidquam infelicius sit homine, cui sua figmenta dominantur.[279] Emme suinkaan kunnioita sitä, joka meidät on luonut, kunnioittamalla sitä, minkä itse olemme tehneet. Augustuksella oli useampia temppeleitä kuin Jupiterilla, jossa häntä palveltiin yhtä hartaasti ja yhtä suurella ihmeuskolla. Palkinnoksi Agesilaokselta saamistaan hyvistä töistä tulivat thasolaiset sanomaan hänelle korottaneensa hänet jumalaksi. "Voiko teidän kansanne", sanoi hän heille, "korottaa jumalaksi kenen tahtoo? Korottakaa sitten, näytteeksi, joku omasta joukostanne, niin minä sitten, saatuani nähdä, miten se häneen on vaikuttanut, kiitän teitä suuresti tarjouksestanne." Ihminen on perin mieletön! Hän ei osaisi luoda yhtä juustopunkkia, ja hän tekee jumalia tusinoittain!

Kuulkaa, kuinka Trismegistos kehuu meidän kykyämme: "Kaikesta, mikä on ihmeellistä, on ihmeellistäkin ihmeellisempää se, että ihminen on voinut keksiä Jumalan luonnon ja tehdä sen." Kas tässä itse filosofian koulun esittämiä todisteita,

nosse cui divos et coeli numina soli
aut soli nescire datum:[280]

"Jos Jumala on, niin hän on elollinen; jos hän on elollinen, niin hänellä on aisteja; ja jos hänellä on aisteja, niin hän on kuolevainen. Jos hän on vailla ruumista, niin hän on vailla sielua ja siis vailla toimintaa; ja jos hänellä on ruumis, niin hän on kuolevainen." Eikö siinä ole saatu loistava voitto! "Me emme ole kyenneet luomaan maailmaa; on siis jokin etevämpi olio, joka sen on tehnyt. Olisi typerää röyhkeyttä pitää itseämme maailmankaikkeuden täydellisimpänä oliona; on siis jotakin parempaa; se on Jumala. Kun näette rikkaan ja uhkean asunnon, niin vaikka ette tietäisikään, kuka sen isäntä on, ette kuitenkaan sano, että se on tehty rottia varten; ja eikö meidän, nähdessämme taivaan palatsin jumalallisen rakenteen, ole uskottava, että se on jonkun meitä suuremman herran asunto? Eikö korkein aina ole arvokkainta? Ja meidän paikkamme on alhaisimmalla asteella. Ei mikään sielua ja järkeä vailla oleva voi luoda järjellistä elollista olentoa; maailma luo meidät; sillä on siis sielu ja järki. Jokainen meidän osamme on vähemmän kuin me; me olemme osa maailmaa; maailma on siis varustettu viisaudella ja järjellä, jopa runsaammin kuin me. Laajan hallintopiirin hoitaminen on oivallinen asia; maailman hallinto on siis jonkun onnellisen olion käsissä. Taivaankappaleet eivät tee meille mitään vahinkoa; ne ovat siis täynnä hyvyyttä. Me tarvitsemme ravintoa; sitä tarvitsevat siis myöskin jumalat ja ravitsevat itseään täältä alhaalta maailmasta nousevilla huuruilla. Maallinen hyvä ei ole hyvää Jumalalle; se ei siis ole hyvää meillekään. Loukkaaminen ja loukkautuminen ovat yhtälailla typeryyden todisteita; Jumalan pelkääminen on siis hulluutta. Jumala on hyvä luonnostaan, ihminen omasta pyrkimyksestään, mikä on suuriarvoisempaa. Jumalan ja ihmisen viisaudella ei ole muuta eroa kuin että edellinen on iankaikkinen; mutta kestäminen ajassa ei ole mikään lisä viisauteen; me olemme siis toistemme vertaisia. Meillä on henki, järki ja vapaus, me pidämme arvossa hyvyyttä, lähimmäisen rakkautta ja oikeutta; nämä ominaisuudet ovat siis hänellä."

Lyhyesti sanoen, ihminen kuvittelee oman itsensä mukaan sen, mikä kuuluu, ja sen, mikä ei kuulu Jumalan rakenteeseen, ja hänen ominaisuutensa. Mikä malli ja mikä esikuva! Venyttäkäämme, korottakaamme ja paisuttakaamme ihmisen ominaisuuksia niin paljon kuin tahdomme! Pullista itseäsi, ihmisparka, vielä, ja vielä, ja vieläkin!

Non, si te ruperis, inquit.[281]

Profecto non Deum, quem cogitare non possunt, sed semetipsos pro illo cogitantes, non illum, sed seipsos, non illi, sed sibi comparant.[282] Luonnollisissa asioissa saattaa vaikutuksista vain puoliksi päättää niiden syyt. Entäs tämä asia? Se on yläpuolella luonnon järjestyksen, se on liian ylevää, liian kaukaista ja liian suurenmoista laatua sietääkseen, että meidän johtopäätöksemme sitä sitovat ja kahlehtivat. Tie siihen ei kulje meidän kauttamme; se tie on liian matalalla; me emme ole lähempänä taivasta Mont Cenisillä kuin meren pohjalla; kysykäähän koetteeksi astrolabiuminne mieltä siitä. He alentavat Jumalan siihen määrään, että väittävät hänen pitävän lihallista yhteyttä naisten kanssa, ties kuinka monasti, kuinka monessa siitoksessa. Paulina, Saturninuksen puoliso, suuressa arvossa pidetty rouva Roomassa, luuli makaavansa Serapis-jumalan vieressä, mutta huomasikin joutuneensa erään rakastajansa syliin, tuon jumalan temppelin pappien parittajajuonien johdosta. Varro, hienoin ja oppinein latinankielinen kirjailija, kirjoittaa teologisissa kirjoissaan, että Herakleen temppelin suntio heitti arpaa toisella kädellä itselleen, toisella Herakleelle, ja pani pelivoitoksi häntä vastaan illallisen ja naikkosen; jos hän voittaisi, niin nuo lahjat oli menetetty hänelle; jos hän menettäisi, niin oli hänen ne kustannettava; hän menetti ja maksoi illallisensa ja naikkosensa; tämän nimi oli Laurentina, ja hän päästi yöllä syliinsä tuon jumalan, joka sanoi hänelle vielä lisäksi, että ensimmäinen mies, jonka hän seuraavana päivänä tapaisi, saisi maksaa hänelle taivaallisella mitalla hänen palkkansa; se oli Taruntius, eräs nuori, rikas mies, ja tämä vei hänet kotiinsa ja jätti hänet ajan tullen perijättäreksensä. Hän vuorostaan, toivoen tekevänsä tuolle jumalalle mieluisan työn, määräsi perilliseksensä Rooman kansan, ja siitä hyvästä osoitettiin hänelle jumalallista kunnioitusta.