Tällaisessa tinkivässä tieteen harjoittamisessa olemme pitäneet käypänä rahana Pythagoraan sanoja, että "kutakin asiantuntijaa tulee uskoa hänen erikoisalallaan": dialektikko turvautuu kielimieheen sanojen merkitykseen nähden; retoriikan edustaja lainaa dialektikolta todistelujen kaavat, runoilija soittotaiteilijalta rytmit, geometrikko aritmetikolta suhteet; metafysikot ottavat perustuksekseen fysiikan arvelmat; sillä jokaisella tieteellä on ennalta otaksutut alkuperusteensa, jotenka ihmisjärki on sidottuna joka taholta. Jos joudutte törmäämään tuota salpapuomaa vastaan, jossa pääerehdys piilee, niin heillä on hetikohta kielellään tuo lause, että "ei pidä väitellä niitä vastaan, jotka eivät myönnä oikeiksi alkuperusteita"; mutta eihän ihmisillä voi olla alkuperusteita, jos Jumala ei ole ilmoittanut niitä heille; kaikki muu, sekä alku että keskikohta että loppu, se on vain unta ja savua. Niiden, jotka väittelevät ennakko-otaksumain nojalla, täytyy päinvastoin ennalta otaksua se selviökin, josta väitellään; sillä jokainen inhimillinen otaksuma ja jokainen väite on yhtä todistusvoimainen kuin toinen, jollei järki tee eroa niiden välillä. Niin ollen täytyy ne kaikki tyystin punnita, ja ennen kaikkia yleiset ja ne, jotka meitä tyrannisoivat. Vakaumus tiedon varmuudesta on varma kiihkon ja äärimmäisen epävarmuuden todiste, eikä ole kiihkoisempia ja vähemmän filosofisia ihmisiä kuin Platonin filodoksit; on vielä todistamatta, että tuli on lämmintä, että lumi on valkoista, että tiedossamme on jotakin, joka on kovaa tahi pehmeätä.
Ja mitä tulee noihin vastauksiin, joista muinaisaikaisissa tarinoissa kerrotaan, esimerkiksi että sille, joka epäili lämpöä, sanottiin, että hän heittäytyisi tuleen, sille, joka kielsi jään kylmyyden, että hän panisi sitä povelleen, niin ne eivät ensinkään ole varsinaisten filosofien arvolle sopivia. Jos he olisivat jättäneet meidät luonnolliseen tilaamme, vastaanottamaan ulkonaiset ilmiöt, mikäli ne meille esiintyvät aistiemme välityksellä, ja jos he olisivat antaneet meidän noudattaa yksinkertaisia ja syntymme laadun määräämiä vaistojamme, niin he tekisivät oikein puhuessaan noin; mutta juuri heiltä me olemme oppineet rupeamaan maailman tuomareiksi, juuri he ovat meille luulotelleet, että "ihmisjärki on kaiken sen ylin tarkastaja, mitä on taivaan kannen ulko- ja sisäpuolella, että se sulkee piiriinsä kaikki, että se on kaikkivoipa, että sen avulla saadaan tietää ja opitaan tuntemaan kaikki". Tuo vastaus olisi käypä ihmissyöjäin keskuudessa, jotka nauttivat pitkän, levollisen ja rauhallisen elämän onnea, vailla Aristoteleen oppeja ja tuntematta fysiikan nimeäkään; tuo vastaus olisi ehkä parempi ja varmempi kuin kaikki ne, mitkä heille antaa heidän järkensä ja kekseliäisyytensä; tämän vastauksen voisivat antaa meidän kanssamme kaikki eläimet ja kaikki se, missä luonnonlain käsky on vielä puhdas ja yksinkertainen; mutta he, he ovat siitä luopuneet. Heidän ei pidä sanoa minulle: "se on totta, sillä te näette ja tunnette, että niin on"; heidän tulee sanoa minulle, tunnenko todellakin sen, mitä luulen tuntevani; ja jos sen tunnen, niin sanokoot minulle sitten, miksi sen tunnen, ja kuinka, ja mitä; sanokoot minulle lämmön, kylmän nimen, alkuperän, sitä koskevat erikoisseikat, sen ominaisuudet, joka toimii, ja sen, joka on toiminnan esineenä; tahi luopukoot sitten ammatistaan, joka on se, että he eivät omaksu eivätkä hyväksy mitään muutoin kuin järjen tietä; se on heidän tunnuksensa kaikissa koetuksissa; mutta totisesti, se on aivan väärä, erehdyttävä, heikko ja voimaton tunnus.
Millä mielimme sitä koetella paremmin kuin sillä itsellään? Jos sitä ei voi uskoa, kun se puhuu itsestään, niin se tuskin on omansa arvostelemaan muita asioita; jos se tuntee jotakin, niin kai se ainakin tuntee oman olemuksensa ja asuntonsa; se on sielussa ja tämän osa tahi tuote; sillä todellinen ja varsinainen järki, jonka nimen me otamme väärillä perusteilla, se asuu Jumalan helmassa; siellä on sen tyyssija ja turvapaikka; sieltä se lähtee, kun Jumala suvaitsee antaa meidän nähdä välähdyksen siitä, niinkuin Pallas hypähti esiin isänsä päästä ruvetakseen yhteyteen maailman kanssa.
Mutta katsokaamme, mitä ihmisjärki on opettanut meille itsestään ja sielusta, ei sielusta yleisesti, josta melkein koko filosofia tekee taivaankappaleet ja alkukappaleet osallisiksi, eikä siitä, jonka Thales, magneetin huomioitsemisesta joutuneena tähän otaksumaan, arveli olevan niinsanotuilla elottomilla esineilläkin, vaan siitä, joka on meille ominainen ja joka meidän tulee paremmin tuntea:
Ignoratur enim, quae sit natura animai;
nata sit, an contra nascentibus insinuetur,
et simul intereat nobiscum morte dirempta,
an tenebras Orci visat vastasque lacunas,
an pecudes alias divinitus insinuet se.[302]
Krateelle ja Dikaiarkhokselle se opetti, ettei sitä ollut ollenkaan, vaan että ruumis liikkui niin luontaisella liikkeellään; Platonille, että se oli itsestään liikkuva aine; Thaleelle, että se oli luonnon-olio, joka ei levännyt; Asklepiadeelle, että se oli aistien toimintaa; Hesiodokselle ja Anaksimanderille, että se oli jotakin maasta ja vedestä kokoonpantua, Parmenideelle maasta ja tulesta, Empedokleelle verestä;
sanguineam vomit ille animam;[303]
Posidoniukselle, Kleantheelle ja Galenukselle, että se on jonkinlaista lämpöä tahi lämpöinen rakennelma,
igneus est ollis vigor et coelestis origo;[304]
Hippokrateelle, että se on läpi ruumiin levinnyt henki; Varrolle, että se on ilmaa, joka vedetään sisään suun kautta, lämpenee keuhkoissa, miedontuu sydämessä ja leviää kautta koko ruumiin; Zenonille, että se oli neljän elementin hienoin ydin; Herakleides Ponticukselle, että se oli valo; Ksenokrateelle ja egyptiläisille, että se oli vaihteleva luku; khaldealaisille, että se oli eräänlainen kyky, vailla määrättyä muotoa;